Mutta hämäläisten talonpoikain poistuttua, päät retkottavina ja toivottomin katsein, jäi marski pitkäksi ajaksi seisomaan pienen kulma-ikkunan ääreen katsellen ulos ulapalle. Huoneessa vallitsi täydellinen äänettömyys, uhkaava ja painostava, joka Annankin mieleen aivan lamauttavasti vaikutti. Hän aikoi jo, katkastakseen äänettömyyden, kysyä sedältään jotakin, vaan tämä kääntyi, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, hänen puoleensa, ja virkkoi:
— Kansa kiusautuu äärimmilleen, se ärtyy meitä vastaan, mutta ei auta.
Tiedätkö mitä me tarvitseisimme, ollaksemme mahtava ja kukistumaton
Suomessa, — hä?
— Kansan suosiota, vastasi Anna hiljaa.
— Ei, sitä me emme tarvitse, emme välitä siitä! Vaan varoja, täydet varastot ja rikkaita alamaisia, viljaa ja vaskea, niitä me tarvitseisimme. Mikä mahti uskaltaisi meitä vastustaa, jos meillä olisi rahaa, — silloin me kyllä olisimme kansan suosiossakin. Vaan meillä ei ole varoja olla kansan suosiossa; maa on köyhä, varastot tyhjät, meidän täytyy olla ilman rahvaan suosiota, täytyy verottaa sen köyhyyttä ja niittää sen katkeruutta ja tulla toimeen sittenkin. Ja siksi meidän täytyy olla rautasia ja taas rautasia…! — Eenokki, kutsu sisään seuraava.
Sieltä saapui Turun porvariston lähetyskunta ilmoittamaan Flemingille, nyt erottaneensa virastaan sen pormestarinsa, joka, ollen porvariston edustajana Söderköpingin valtiopäivillä, oli allekirjoittanut näiden päätökset. Lähettiläät pyysivät alamaisesti ja nöyrästi Flemingiltä anteeksi, että he ymmärtämättömyydessään ollenkaan olivat lähettäneet edustajan noille valtiopäiville, — olivat valmiit sopivalla tavalla korvaamaan tuon erehdyksen.
Fleming kohteli lähetyskuntaa kopeasti, nuhteli porvareita, jotka olivat kuunnelleet muiden kuin kuninkaan ja hänen käskyjään, ja vaati jonkunlaiseksi rangaistukseksi Turun porvaristoa luovuttamaan kaikki laivansa hänen käytettävikseen, koska hän niitä tarvitsi lähtiessään kuningasta vastaanottamaan. Nöyrästi lähetyskunta sen lupasi ja poistui alamaisesti kumarrellen.
— He ovat nyt niin nöyriä, etten heihin ollenkaan luota, virkkoi marski porvarien lähdettyä, — moiset kumaraniskat voivat pian olla käppyrässä toisenkin edessä. Ja laivat ovat pantavat talteen, ne he muuten sopivassa hetkessä voisivat antaa herttuan käsiin, — heitä ei osaa taata. — Marski naurahti: — Hm … varsin lempeänä anteeksiantajana he eivät minua pitäne, vaan sama se … oderi … kuules Gröning, miten se olikaan tuo lauseparsi, sinä vanha koulumestarihan osaat latinaa.
— Oderint dum metuant, — sitäkö tarkotatte?
— Sitä. Vihatkoot vain, kyllä me pidämme huolen, että he meitä myöskin pelkäävät.
Eenokki tuli nyt ilmoittamaan, että hänen korkea-arvoisuutensa, piispa Ericus, tahtoi tavata marskin. Silloin Klaus-herra hiukan ivallisen näköisenä sukasi sormin tukkansa ja partansa, korjasi vyönsä kohalleen ja oikasi lyttyyn painuneet saapasvartensa suoriksi.