— Hyvä, pistäkää vain valittajat tyrmään tyyntymään.
— Vaan se on pian täynnä talonpoikia.
— Täynnä … sulloutukoot ahtaammalle! Oma syynsä, miksi vehkeilevät esivaltaa vastaan; niitä täytyy rautakourin kohdella, ei auta…
Marskin otsalle oli laskeutunut tumma varjo ja hän seisoi tuokion rypistellen tuuheita kulmakarvojaan. Vaan sitten hän huiskasi kädellään, antoi vanhalle linnanpäällikölle merkin, että hän saisi lähteä ja virkkoi Eenokille:
— Ketä siellä on tänään odottamassa puheilleni pääsöä? Otamme heidät kaikki vastaan nyt heti, koska iltapuoleen jo matkustamme pois, mutta käske heidän puhua asiansa lyhyeen.
Paljo niitä oli taas asiamiehiä, — ensimmäisenä tuli lähetyskunta hämäläisiä talonpoikia valittamaan veroista ja linnaleiristä. Nämä asiamiehet olivat nyt vuosikausia olleet melkein jokapäiväisiä, vaan viime aikoina olivat ne käyneet harvinaisemmiksi, — talonpojat olivat, turhaan käytyään marskin puheilla, ruvenneet salaa marskin vartijoilta puikahtelemaan herttuan puheille Ruotsiin, saamaan sieltä lohdutusta, vaikka Fleming olikin ankarasti kieltänyt nämä tällaiset retket. Marski kyllä oivalsi, että rasitukset kävivät kansalle sitä raskaammiksi, kun katokin nyt kolmena, neljänä vuonna peräseltään oli maata vaivannut, ja hän tiesi, että puute ja kurjuus oli ajanut kansan aivan epätoivon partaalle. Vaan hän ei voinut helpottaa rasituksia. Jos hän edellisinä vuosina vielä oli koettanut joskus edes tasotella ja keventää taakkoja, oli se nyt, kun sodan uhka oli edessä, mahdottomampaa kuin koskaan, — täytyihän päinvastoin varustuksiin ja sotaväen jalkeillepanoon kirjoittaa yhä uusia veroja.
— Kuningas on sen määrännyt, sotaväen täytyy saada elatuksensa, — tähän masentavaan, apua lupaamattomaan selitykseen hänen vastauksensa nytkin, kuten lukemattomia kertoja ennen, supistui. Vaan nyt hän kumminkin, ikäänkuin lohduttavammin, lisäsi: — Mutta kuningas tulee nyt itse tänne Suomeen, me olemme juuri äsken saaneet häneltä siitä varmat lupaukset; parin, kolmen kuukauden perästä on hän täällä. Hän sitten toivottavasti helpottaa, missä helpottaa voi, siihen asti koettakaa kärsiä, — kääntykää sitten hänen itsensä puoleen.
Marski tiesi, että tämäkin lohdutus oli ontto ja perätön, ja hänen suoraa luonnettaan karmasi, kun hän sitä kansalle toitotti. Ja hän huomasi kyllä, että avunhakijatkaan eivät tuollaisesta lupauksesta ottaneet kostuakseen: he seisoivat siinä yhtä lohduttomina ja sopersivat:
— Meillä ovat pellot kesantona, lapsemme kuolevat nälkään, millä ruokimme enää kaksikaan kuukautta ruunun ryttäreitä?
— Ruokkikaa millä tahdotte, ratsuväen täytyy elää. Menkää!