Saatettuaan tämän viimeisen asiamiehen ulos, vaipui marski tavallista syvempiin mietteisiin. Häntä jo hiukan väsytti ja tuo kukistunut kuningatar oli käynnillään herättänyt hänessä vireille niin monta puoleksi jo hälvennyttä muistoa. Hänelle palasi niin selvästi mieleen, kuinka hän kolmisenkymmentä vuotta sitten oli Tukholman linnassa nähnyt tämän saman naisen nuoruutensa vehmaimmassa kukoistuksessa, rikkaana kuninkaan suosiosta, lempeänä ja onnellisena; palasi mieleen, kuinka hän oli seisonut kunniavahtina ritariholman kirkossa, kun Kaarina Maununtytär upeilla juhlallisuuksilla ja komean seurueen saattamana kruunattiin Ruotsin kuningattareksi. Vaan monta toisenkinlaista muistoa virisi senjälkeiseltä ajalta hänen mieleensä, — omituisesti sattuma aina olikin johtanut juuri hänet vaikuttamaan tämän vaiheiden viskelemän naisen kohtaloihin. Hän näki vielä selvästi kuin edessään sen suistetun kuningattaren, joka tässä samassa Turun linnassa koetti lempeydellään ja lauluillaan viihdyttää vangittua, raskasmielisyyteensä vaipunutta puolisoaan, näki hänet vaalivana vaimona seuraavan miestään Turun linnasta Kastelholmaan ja Gripsholmaan, jonne hänen, Klaun, oli käsky siirtää Eerik XIV; näki hänet taas tuona hetkenä, jolloin hän polvilleen vaipuneena ja kyynelissään kylpien turhaan rukoili saadakseen seurata synkkämielistä miestään, kun hänen, Klaun, jälleen oli kuljetettava Eerik XIV Gripsholmasta Örbyhusiin, josta tämän ei enää tarvinnut siirtyä. Ja selvimmin hän muisti, kuinka syvä ja haikea tuon kuningattaren suru oli ollut, kun hän, Klaus, Juhana-kuninkaan käskystä taas oli ollut pakotettu riistämään silloin 5-vuotisen kuninkaanpojan äitinsä hoidosta ja läheisyydestä. Juuri tuota kuninkaanpoikaa he nyt siis olivat lähdössä tervehtimään, — ja taas oli hänen, Klaun, tehtävä kuljettaa Kaarina Maununtytärtä tälläkin matkalla.
Näissä muistoissa marski kauan liikahtamatta viipyi. Gröning, joka syrjässä pöydän takana istui, katsoi häntä siihen useita kertoja tutkiskelevasti, — hän luuli Flemingin ajatusten suuntautuvan eteenpäin, uusiin suunnitelmiin, eikä taaksepäin, vanhoihin muistoihin. Ja hän virkahti kysyvästi:
— Te mietitte jotakin, marski?
— Niin, muistelin jotakin, vastasi marski havahtuen, ja kääntäen kasvonsa kirjuriinsa päin. Silloin hän huomasi Gröningin katseissa ilmeen, joka hänet pani puoleksi naurahtaen huudahtamaan: — Vaan mitä, — ei poikani, nyt sinä olet aivan erehdyksissä, ei me niitä mietitty, ei ensinkään. Sinä luulit minun miettivän, pitäisikö meidän sittenkin ottaa kuningas Eerikin poika armoihin, kutsua hänet tänne Suomeen vastaisten tapausten varalle, — etkö arvellutkin niin, tunnusta pois?
Gröning nyökäytti melkein häpeissään päätään.
— Ei, ei, jatkoi marski vakuuttavasti. — Joskus se ajatus ehkä on lentänyt minunkin pääni läpi, tässä takavuosina, kun asema oli kireimmillään eikä kuninkaasta pitkiin aikoihin mitään kuulunut. Vaan se olisi hulluutta, järjettömyyttä. Meillä on kuningas, Juhanan sukua, häntä meidän on puolustettava, vaikka hän olkoonkin kaukainen ja huomispäiväinen. Ja vaikka vielä miten käyköön, se vain on varma, että kyllä Eerikin äpärä saa ikänsä tyhjäntoimittajana virua vieraalla maalla, ellei Kaarlo-herttua ota häntä armoihinsa, — jota hänkään ei tee, koska se olisi tuhmuutta.
Mutta Gröningillä pyöri vielä äskeinen ajatuksensa mielessään.
— Vaan entä jos joskus asiat kääntyisivät niin, että kuningas
Sigismund ei voisi säilyttää perintövaltakuntansa kruunua päässään?
— Ja sen tulisi siirtyä Vaasan suvun toisille haaroille, niinkö? Me emme sittenkään kutsuisi Suomeen Eerikin poikaa, yhtävähän kuin Södermanlannin herttuaa, — tulkootpa ja ottakoot tämän maan!
— Vaan jos Sigismund ei voisi eikä tahtoisi pitää Suomeakaan, vaikka se hänelle säilytettäisiinkin?