— Sinä otaksut liian paljo. Vaan sittenkin, — tulkoonpa Kaarlo ja ottakoon tämän maan! Ja Kustaa Eerikinpoika, — ei koskaan! Mitä varten tarvitseisimme tänne jonkun tyhjän nuken, heikkomielisen haaveilijan, pelkän varjon Vaasan sukua, kun niin kauan olemme tulleet toimeen ilman sellaistakin? — Mutta mitäs niistä, kuningas elää ja hänelle meidän on säilytettävä hänen valtansa ja kruununsa ja varustauduttava siihen. Käy, anna käsky, että amiraalilaivassa nostetaan purjeet, me olemme valmiit lähtemään.
Osa Suomen laivastoa makasi ankkurissa Auran suulla Turun linnan edustalla, erityisesti sinne saapuneena noutamaan amiraalia Uudellemaalle. Ennen pitkää levittivät nämä laivat jo valkosia purjeitaan ja nykkivät levottomina luovien ankkurivitjojaan, ikäänkuin ikävöiden merelle. Vaan komeimpana kellui siinä korkea amiraalilaiva, jonka suurmaston huippuun juuri vaakunalippua nostettiin merkiksi, että amiraali itse tuli kulkemaan laivassa. Matkatavaroita kuljetettiin venheillä linnan meriportista laivaan ja marski seisoi itse jo lähtövalmiina linnan pihalla antamassa viimeisiä määräyksiään jatkuvista varustuksista ja sotaväen elatuksesta, sekä odotellen perhettään, jonka piti lähteä mukaan.
Sieltä tulikin jo Ebba-rouva alas naisten puolelta ja käveli vakavan näköisenä suoraan miehensä luo. Hänen luonaan oli taas käynyt itkeviä ja armoa pyytäviä naisia, joiden asioita hänen oli ankaralle miehelleen esitettävä. Lempeästi laski hän kätensä Klaun olkapäälle ja virkkoi rukoilevasti:
— Hennommeko tästä linnasta lähtiessämme jättää vankilan tyrmiin nääntymään niin monta suomalaista talonpoikaa, joiden rikos kumminkaan ei ole ollut sen suurempi, kuin että ovat koettaneet hankkia lievitystä omiin ja naapuriensa tukaliin oloihin?
Klaus-herran silmäkulmat rypistyivät, — hän ei pitänyt siitä, että naisväki sekaantui hänen hallitustoimiinsa, ja vaikka hän rouvansa esirukouksista oli taipunut moniin anteeksiantoihin ja moniin helpotuksiin, tapahtui se aina murahtelemalla. Nytkin hän vastasi varsin äkäsesti:
— Joko sinulle taas on käyty vetistelemässä? Sinä tiedät, että asemamme ja olot vaativat meiltä ankaruutta. Kelle nyt olisi armoa tarvis?
— Noille Pohjanmaan miehille, joihin aamulla pääsit suuttumaan…
— Ja jotka uhkaavat nostaa meitä vastaan kapinan, — kauniita suosikkeja sulla tosiaankin on!
— Heillä on vaimonsa mukanaan, jotka venheissään epätoivoisina odottavat linnaan jääneitä miehiään. Pohjolaiset ovat rohkeilla puheillaan sinua ärsyttäneet, vaan ajattele: heidän perheensä tarvitsevat kyllä tukensa kotonaan, hankkimaan elatusta näinä ahtaina aikoina. Menettäisimmekö mitään, jos laskisit heidät vapaiksi?
— Hm, menettäisimmekö! Ehkä menettäisimme vähän sitä pelkoa, jota tuon uppiniskaisen kansan täytyy tuntea valtaamme kohtaan.