— Vaan ehkä voittaisimme sijaan kiitollisuutta, kenties hiukan suosiotakin.
— Ei, sitä emme voita emmekä sitä tarvitse, — huonosti osottavat he meille kiitollisuuttaan, jos heidät vapaiksi laskemme, sen tiedän. Tuota kansaa täytyy teräspihdeillä pidellä, jos sen mieli pysyä alallaan … ja se kapinoipi sittenkin. Vaan me emme pelkää sen vihoja, — tapahtukoon tahtosi, — Eenokki, laske irti vangitut pohjolaiset lähettiläät! Menkööt matkoihinsa, menkööt valittamaan Ruotsiin ja joutukoot sieltä kotiinsa kapinaa valmistamaan, — sitä pikemminpä solmu selviää ja ratkaisu lähenee! — Tule, Ebba, riennetään laivaan!
Lempeän kiitollisuuden katseen sai marski rouvaltaan heidän rinnakkain astuessa linnan rantaporttia kohden, jossa riviin asetettu vartioväki teki marskille kunniaa. Vaan Anna Fleming, joka edellisen keskustelun aikana oli seisonut tätinsä rinnalla, jättäysi jälemmäs ja odotti, kunnes vangitut pohjolaiset olivat kiivenneet esiin linnankellarin pimeistä, kosteista vankityrmistä, jonne jo olivat luulleet olevansa ijäkseen haudatut. Kiireesti he astuivat vapauttaan kohden, linnan sillalle päin. Vaan kun vanhin joukosta meni Annan ohi, pisti tämä salaa pienen kirjekäärön hänen kouraansa, kuiskaten ohimennen lämpöset terveiset. Mies nyökäytti hymyillen päätään ja samalla Anna tunsi punastuvansa, arasteli linnan pihalla seisovaa miehistöä ja juoksi hänkin kiireesti rantaan, portin pielessä jo odottavaan venheeseen. Tuokion kuluttua oli amiraalilaivan ankkuri jo nostettu ja se lipui hiljaa Ruissalon rantaa pitkin merelle päin.
Tätä ohiliitelevää rannikkoa katsellen istui Anna kauan yksin mietteissään, joissa toisen vuoron liiteli iloisia kuvia ja raikkaita toiveita, vaan jotka taas toisena hetkenä painuivat vakaviksi ja huolekkaiksi. Kulunut päivä oli hänelle opettanut paljo ja varsinkin setänsä huoneessa oli hänelle monta ennen outoa asiaa selvennyt. Hän käsitti nyt, kuinka jyrkässä ristiriidassa kaikki hänen toiveensa ja pyrintönsä olivat hänen tarmokkaan setänsä ja koko hänen sukunsa ja koko Suomen aateliston harrastusten kanssa, ja se häntä suretti ja huoletti. Jos se myrsky, jonka keskestä Hieronymo oli luvannut vihurina syöksähtää, oli kyllin voimakas kumoamaan marskin vallan, silloin kykeni se myös valmistamaan hänelle kauan kaihotun onnen, — vaan silloin suistui Flemingin mahti Suomesta ja Suomen merkitys itsenäisenä osana Ruotsin rinnalla. Mutta marski toivoi myöskin tuon myrskyn joutuvan, oli vakuutettu jaksavansa masentaa nousevat laineet, hajottaa hyrskyjen syöksyt, voidakseen sitten niille kukistetun rajuilman raunioille luoda vallan, lujan kuin paaden, horjumattoman kuin vuoren. Ja hän on terästä… Mutta silloin olivat mytyssä Annan onnen toiveet, hänen vapautensa, hänen elämänsä, hänen pitkä-aikaisten ikäväinsä unelmat… Oi, eikö ole mitään välitystietä, eikö ole muullainen ratkaisu mahdollinen…? Hän oli pienuudestaan pitäin niin innoten ihaillut tuon voimakkaan, miehevän setänsä rautaista tarmoa, hänen tointensa varmuutta ja tahtonsa lujuutta; nytkö täytyi hänen toivoa tuon tahdon taittumista, tuon voiman murtumista…? Taikka omanko onnen suistumista…? Oi, ei, myrskyn voittoa hänen tuli toivoa, sen rajuutta, sen kukistusvoimaa, vaikka se haudatkoonkin kaikki alleen, sillä siitä hänen onnensa riippui, tuo monasti pettänyt; hän oli jo kärsinyt liiaksi, hänellä ei ollut enää varaa uhrata unelmainsa toteutumisesta mitään…
Mietteet vierivät kiertokulussaan, eri vaikuttimet syöksähtivät esiin toisiaan voimakkaampina ja taas toistensa tieltä väistyen, vaan tähän pohjukkeeseen ne aina ajausivat. Ja siksi hän melkein arasti ja soimaavalla omallatunnolla katseli setäänsä, joka juhlallisena siinä pitkin askelin käveli laivansa kannella, ja nuoria serkkujaan, jotka siellä suurmaston juurella hilpeästi leikkivät. Vaan laivan vastapäisellä laidalla istuivat Kaarina-rouva ja Elina Fincke liikahtamatta yhdessä supatellen ja Anna arvasi, että heidän pakinansa koskivat samoja ristiriitoja, joita hänen ajatuksensa aprikoi. Ja niin kului myöhäseen kesäinen ilta, päivä kätkeysi piiloon laineiden taa ja sen helakka ruskotus läntisellä taivaalla tuntui ennustavan verta ja myrskyä.
Navakka merituuli kesti läpi koko yön ja seuraavana iltapäivänä rupesivat jo Räävelin korkeat kirkontapulit ja vanhat linnoitustornit etelästä päin kuumottamaan harmahtavaa taivaanrantaa vastaan. Kauan kyteneen kaipuun intohimolla katseli niitä Liuksialan Kaarina-rouva, katseli levottomuudella ja toivolla. Nuo tornit lähenivät niin verkalleen, rannikko pysyi kuin kiusalla niin kauan näkymättömissä, ja nuo viimeiset tunnit, ennenkuin satamaan saavuttiin, tuntuivat hänestä sietämättömän pitkiltä, loppumattomilta. Vihoviimeinkin näkyivät sentään Räävelin muurit ja katonharjat ja siinä oli edessä satama laitureineen ja ranta-aittoineen.
Oli sovittu, että Kaarina-rouva saisi viettää kaksi kokonaista päivää poikansa seurassa, mutta kolmantena päivänä tahtoi marski jo joutua paluumatkalle ja Kaarinan täytyi silloin seurata mukana Suomeen. Tarkoin tahtoi ikävöivä äiti käyttää nuo kalliit hetket ja siksi hän vielä sataman lähetessä toivoi, että tuuli olisi myrskyn tuimuudella puhaltanut purjeisiin ja nuolena kiidättänyt laivan rannalle.
Jo nirskuivat ankkurivitjat ja purjeita ruvettiin korjaamaan, ja samassa souti venhe maihin noutamaan Kustaa Eerikinpoikaa äitinsä puheille. Kauan ne kaipaavan rouvan mielestä hakijatkin viipyivät tuolla matkallaan, vaan kun he vihdoin kaupungista palasivat, nähtiin heidän mukanaan olevan pitkän, hoikkasen miehen, joka keinuvin, melkein horjuvin askelin astui rantaan päin. Kun venhe laski rannasta laivaa kohden, seisoi odottava äiti jo kädet ojossa laivan sivulle laskettujen köysiportaiden vieressä vastaanottamassa poikaansa.
Jonkinlainen juhlallinen äänettömyys vallitsi laivassa, jossa matkustajat olivat mikä minnekin vähän syrjään vetäytyneet. Peräkannella seisoi Klaus Fleming ja katseli uteliaisuudella saapuvaa vierasta: tuossako siis oli se kuninkaanpoika, jota hän, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa, kerran oli määrätty tottelemaan ja palvelemaan, vaan joka nyt hänen, Klaun, armosta sai hetkeksi pistäytyä suomalaiseen laivaan. Mutta kohtalo on varmankin tässä kohden osunut oikeaan, päätteli marski tarkastustaan jatkaessaan. Se syrjäytti näyttämöltä pois tämän heikon vesan Vaasan sukua, eihän tuossa vetelässä varressa, tuossa rauenneessa katseessa, tuossa läpeensä väsyneessä miehessä, varmaankaan olisi ollutkaan sitä terästä, jota kansojen johtajilta kysytään, — jos ei liikoja lie silläkään, jonka sama kohtalo on hänen paikalleen nostanut. Ei, entistään varmempi oli marski, että Eerik-kuninkaan suku ei tule koskaan enää Ruotsin kruunua kantamaan.
Vielä kolmas silmäpari seurasi erityisellä jännityksellä ja intohimolla syrjästä laivan kannelta nuoren ruhtinaanpojan tuloa. Ne silmät olivat Elina Fincken. Hän näki jo etäältä, että tämän, hänen unelmainsa nuorukaisen, kasvot olivat vielä kalpeammat, silmät vielä sameammat ja varsi vielä kumarampi kuin kolme vuotta sitten, hänen päästessä vapaaksi Helsingin majatalon aitasta. Vaan tuo näky ei häntä masentanut, se häntä päinvastoin vahvisti ja terästi: nyt hän juuri aikoi saada tuon heikon miehen kokonaan vaikutuksensa alaiseksi, nyt juuri opettaa häntä luottamaan itseensä ja kutsumukseensa, nyt juuri se hänelle oli onnistuva. Elina seisoi syrjässä, näkymättömänä, mutta hänellä oli ohjelmansa valmis: Hän ei tahtonut tavatakaan kuninkaanpoikaa muiden läsnäollessa eikä niinkauan kuin äiti oli Räävelissä. Vasta sitten, kun Flemingin laiva oli lähtenyt, kun nuorukainen taas oli yksin, turvatonna ja surevana ja ikävöivänä, vasta silloin alkaisi hänen tehtävänsä, hänen suuri sankarityönsä…