Jo lepäsi maanpakolainen kuninkaanpoika äitinsä, syrjäytetyn kuningattaren, sylissä ja hiljaisuudessa katseli kannella seisova saattojoukko tuota pitkää, harrasta syleilyä, johon tuntuivat sulautuvan yli kahdenkymmenen vuotisen, raskaan eron, kaipausten ja kärsimysten, haikeat tuskat. Se oli sanaton tervehdys, niin syvä, niin sisältörikas. Vaan äkkiä äiti hetkeksi irtautuu syleilystä, katsoo poikaansa, katsoo pitkään silmiin, peljästyy, peräytyy hän ei tunne enää lapsuuden muistoilta noita kasvoja, hänellä on mielessään pyöreät, pehmeät lapsen piirteet, nuo kalpeat kasvot tuossa, nuo väsyneet piirteet, ovat niin oudot, niin vennot. Ja melkein hätääntyneenä kääräsee hän kaulustan auki nuorukaisen kaulalta, hakee ja löytää: siinä on syntymämerkki, pettämätön merkki, jonka hän niin hyvästi muistaa. Nuorukainen hymähtää sille ja nyt tuntee äitikin tuon surumielisen hymyilyn, tuntee siitä ja silmän synkästä kiillosta Eerik XIV:n kaihoavan, raskasmielisen katseen. Ja taas he painuvat uuteen syleilyyn. Se on ollut näihin asti äänetöntä tervehdystä. Vaan kun he rupeavat sitä sanoin tulkitsemaan, kohtaa heitä outo este: äiti ja poika eivät ymmärrä toisiaan, eivät saa selvää toistensa puheesta. Kustaa Eerikinpoika on viime vuosina ulkomailla yhä enemmän unhottanut lapsena oppimansa ruotsinkielen ja Kaarina-rouva ei osaa muuta kuin ruotsia ja suomea. Säälien läsnäolevat katselevat, kuinka äidin ja pojan täytyy tulkin avulla toisiaan puhutella, voimatta ilmaista tunteitaan suoraan sydämmestä sydämmeen ja voimatta kahdenkesken toisilleen kertoa kärsimyksiään ja huoliaan ja aikeitaan ja toiveitaan.
Illan suussa lähtivät laivasta kaikki maihin. Kaarina sai oleskella kaupungissa poikansa luona ja Fleming asettui perheineen Räävelin vanhaan linnaan, jonne hän kutsutti kokoon lähiseudun aateliset, neuvotellakseen heidän kanssaan ajan polttavista kysymyksistä. Hän tahtoi näet saada selville, millä kannalla Viron aatelisto oli siinä kuninkaan ja herttuan välisessä riidassa, joka jo koko valtakunnassa oli ilmeinen ja joka piankin oli huippuunsa kehittyvä. Hän huomasi, että Viron herroilla ei vielä ollut aivan tarkkoja tietoja uuden emämaansa oloista ja että he yleensä pysyivät kuninkaalle uskollisella kannalla; vaan oli joukossa niitäkin, joissa jo selvästi oli havaittavana samoja tuumia, samoja epäilyksiä Juhana-kuninkaan sukua kohtaan, jotka jo Ruotsissa alkoivat olla yleisiä. Marski vainusi tässä Kaarlo Hornin vaikutusta; tämä mies oli nyt puolen vuotta asunut täällä Virolaisten joukossa ja vapaasti heidän kanssaan seurustellut, vaikka hän kuninkaan käskystä oikeastaan olisi ollut pidettävä vankina niiden sanojen johdosta, joita hän Turun aatelistokokouksessa oli lausunut kuninkaallisesta majesteetista. Mutta Flemingille oli vastaisten tapausten varalta tärkeää, että Vironmaa joko oli täydellisesti hänen puolellaan taikka ainakin puolueettomana, ja siksi häntä suututti, että varsinkin Vironmaan käskynhaltija, Yrjö Boije, täydellisesti näytti antautuneen Kaarlo Hornin opetuslapseksi.
Kohta aatelistokokouksen päätyttyä kutsutti marski senvuoksi Yrjö Boijen puheilleen ja varotti häntä varsin ankarasti ja uhkailemalla pysymään erillään herttuan ja Ruotsin neuvoston vehkeistä.
— Onhan teillä kuninkaalta selvä valtakirja, mitkään muut näkökohdat, mitkään muut käskyt, eivät tässä saa tulla kysymykseen. Mutta minä olen kuullut, että te ette vielä ole täyttänyt kuninkaan käskyä Kaarlo Henrikinpojankaan vangitsemisesta. Olette kai sen saanut?
— Olen, vaan olen vastaseksi odottanut tarkempia tietoja.
— Odottanut mitä? Kuningas käskee teidän pitää Kaarlo Horn täällä vankina, kunnes hän itse saapuu tutkimaan ja rankaisemaan niitä loukkauksia, joita hän on kuninkaallista majesteettia vastaan tehnyt. Mitä siinä on odottamista, miksi vitkastelette?
— Olen luottanut Kaarlo Henrikinpojan kunniasanaan, että hän pysyy täällä alallaan omilla tiluksillaan.
— Te luotatte hänen sanoihinsa liian paljo, kuuntelette kovin uskollisesti herttuan kätyreitä. Siitä varokaa itseänne itsennekin vuoksi, — herttua kuuluu luopuneen hallituksesta, hän ei tule teitä puolustamaan. Mutta kuningas on kirjoittanut Kaarlo Hornin asiasta minullekin, ja siksi vaadin, että Kaarlo Henrikinpoika on vielä tänään tuotava eteemme tänne linnaan.
Boije kumarsi kylmästi, mutta syvästi, niinkuin mahtavalle hallitsijalle, ja poistui täyttämään Flemingin käskyä. Vastenmielisesti hän sen teki, hän oli sydämmessään Hornin ihailijoita, mutta hän ei uskaltanut niskotella. Ja iltapäivällä jo tuotiinkin Kaarlo Horn sotilassaattueen seuraamana linnaan ja vietiin Klaus Flemingin eteen.
Ylpeästi ja mahtavasti otti Fleming, lepotuolissaan istuen, vastaan vanhan kilpailijansa, jonka hän antoi seistä ovensuussa ja siitä vastata tekemiinsä kysymyksiin. Keskustelu oli muuten hyvin lyhyt ja virallinen. Fleming kysyi, oliko Horn sopivalla tavalla kääntynyt kuninkaan puoleen, pyytääkseen anteeksi sitä törkeää loukkausta, jonka hän koko Suomen aateliston läsnäollessa oli kuninkaasta lausunut, ja yleensä käytöstään Juhana-kuninkaan huonetta kohtaan. Horn vastasi sanojensa mainitussa tilaisuudessa ei tarkottaneen loukkausta kuningasta vastaan, — sen hän oli valmis selittämään, mutta muuten hän ei voinut pyytää käytöstään anteeksi, koska hän ei tiennyt koskaan käyttäytyneensä rikollisesti kuningastaan eikä isänmaataan vastaan.