— Entä oletteko nyt luopunut kaikista Ruotsissa liikkuvista, esivallalle ja isänmaalle turmiollisista neuvoista, juonista ja vehkeistä?
— Valtiollisista toimista olen joutunut syrjään, kuten tiedätte, mutta juonista ja vehkeistä en ole voinut luopua, koska en sellaisissa koskaan ole ollut mukana.
Klaus herra jäi hetkiseksi sanattomaksi. Hänen täytyi sydämmessään myöntää, että Hornilla oli syytä noin avoimin, rehellisin kasvoin tuolla tavoin vastata, hän oli tosiaankin ollut elämänsä pitkän vehkeistä vapaa. Vaan hän oli asettunut väärälle kannalle ja siksi oli hänen täytynyt kukistua.
Verkalleen kääntyi Klaus-herra tuolillaan, otti pöydältään paperin, — sen saman, jonka he Gröningin kanssa olivat Suomen aateliston nimessä kirjoittaneet herttualle lähetettäväksi —, ojensi sen Hornille ja virkkoi:
— Tässä on lausunto, johon koko Suomen aatelisto yhtyy. Te olette myös suomalainen; allekirjoittakaa se, tulkaa Suomeen, yhtykää joukkoomme vilpittä laillisen kuninkaan puolta pitämään, — teille on siihen vielä tilaisuus.
Vaan Horn ei ottanut käteensä paperia, ei katsonut siihen. Hän virkkoi:
— Lukematta tunnen lausuntonne siksi, että tiedän, etten niihin voi yhtyä. Vakuutukseni isänmaamme, Ruotsin ja Suomen, onnesta on aina ollut toinen kuin Suomen aateliston enemmistöllä, sen te tiedätte, ja teidän pitäisi myös tietää, etten nyt vanhana enkä voitettunakaan tuota vakuutustani muuta, — en teidän käskystä enkä uhkauksesta, enkä edes kuninkaankaan.
Fleming karahti punaseksi kasvoiltaan, hypähti pystöön ja huudahti:
— Siis kumminkin tunnustatte vastustavanne laillista kuningasta ja vehkeilevänne hänen käskyjään vastaan.
— En. Maani ja kansani parasta olen aina vilpittömästi pitänyt silmällä ja niin teen nytkin; jos sitä sanotaan vehkeeksi kuningasta vastaan, niin sille en mitään voi.