— Entäpä jos täällä alkaa sota juuri teidän poissaollessa, virkkoi
Anna. — Pohjanmaalla jo on kahakoittu.
— Eivät uskalla käydä ilmikapinaan. Kyllä kai herttuan yllyttäjät siellä sitä varten parastaan ovat tehneet, vaan ole huoletta, ne kahakat päättyvät kuin entisetkin: tapellaan päivä, saadaan selkään ja taas ollaan kilttejä.
— Elä kehu, pohjolaiset ovat sitkeää väkeä.
— Ovat, vaan ovat kumminkin talonpoikia hekin, nuijapäitä, moukkia.
— Nepä ehkä juuri nuijia voivatkin. — Vaan katso, kuinka kirkastuu taivaanranta.
Marski itsekin oli juuri laskeutunut alas linnanhuoneista ja hän, samoin kuin kaikki muutkin pihalla olijat, huovit ja piijat, pysähtyi äkkiä katsomaan sitä outoa valoa, joka taivaalta leimahti. Siitä, mistä koillinen äsken oli kelmeästi sarastanut, paistoi nyt helakanpunerva rusko, ikäänkuin kaukaisen tulipalon heijastus. Se paloi tuokion ajan kirkkaasti ja uhkaavasti, koko talvinen luonto punerti sen valossa, muurit, katot, lumipeittoiset vuorenrinteet näyttivät olevan kuin tulessa. Huovit ja piijat huudahtivat peljästyneinä ja pakenivat seinämille ja itse marski seisoi ällistyneenä, sanattomana sitä katsellen. Valo leimahti vielä kerran, kelmeni vähitellen ja katosi. Ja taas oli taivas harmaja ja hämärä, kalpeana näkyi sarastus sen ranteelta.
— Se on veren ennettä, kuului pihalta säikähtyneitä huudahduksia.
— Se tietää tulta ja hävitystä.
— Se tietää Jumalan vihaa ja kostoa.
— Se ennustaa myrskyä ja rajuilmaa, nyt ei ole hyvä taipaleelle lähteä.