Amiraalilaivan keula kääntyi pohjoista kohden, purjeet pullistuivat ja alus kiiti taas vinhaa vauhtia pois Viron rannalta, liian vinhaa sen surevan äidin mielestä, jonka silmistä yhä hämärämmäksi häipyi rannalla viittova olento, tuo yksinäinen, orpo ja turvaton…
Illalla laski laiva jo Pikkalan lahteen, josta kajahti vastaan kirveiden kalske ja sahojen järinä, miesjoukon veistäessä Flemingille lisää laivastoa. Vasta siellä, laivasta noustaessa, huomasi Ebba-rouva, että yksi matkueesta oli kateessa. Elina Finckeä ei löytynyt laivasta mistään. Hän oli Räävelissäkin kulkenut omia teitään ja Ebba-rouva oli luullut hänen istuvan laivassa jossakin kannen alle piiloutuneena, haaveiluihinsa vaipuneena, kuten hänen tapansa oli. Kyseltiin: ei kukaan ollut häntä nähnyt, hän oli jäänyt Rääveliin. Anna Fleming yksin arvasi asian, mutta hänkään ei puhunut siitä mitään. Tavotelkoon Elinakin onneaan, niin hän ajatteli, kun muut hätäilivät ja kyselivät, tavotelkoon ja löytäköön, jos voi ja luokoon ehyeksi unelmainsa kuvan, — jos voi. Olihan hän itse yhtäläisessä asemassa ja soi ystävättärelleen samaa, jota itselleen toivoi.
Pikkalasta lähetettiin kyllä purjevene Rääveliin tiedustelemaan kadonnutta neitosta, vaan häntä ei sieltä enää löytynyt. Hän oli huvennut tietymättömiin, kadonnut pois samoihin aikoihin kuin Kustaa Eerikinpoika, joka äitinsä lähdettyä oli Virosta matkustanut Saksaan.
— Kumma juttu, tuumi marski usein rouvalleen, vaan ei ehtinyt siihen seikkaan sen enempää huomiota kiinnittää, — hänellä oli taas suuremmat kysymykset ratkaistavina. Pikkalaan palattuaan oli marski pian saanut varmat tiedot, että Prinkkalan herran epäilykset olivat olleet turhat, vaan tuo viesti terästi häntä kumminkin yhä tarmokkaammaksi valmistamaan varustuksiaan.
— Vielä ei uskaltanut herttua liikahtaa, vaan sitä ei tiedä, millä hetkellä hän lähtee purjehtimaan. Tulkoon! Täällä tulee pian tuntumaan tuulta ja myrskyä; silmät auki nyt vain, jotta kohta keksitään, mistä se alkaa, ja siihen heti isketään tuikea vastamyrsky, — tulkoon, tulkoon vain!
XIII.
Myrsky vinkumassa.
Oikein oli Hieronymo syyskesällä 1596 ennustanut, kertoessaan kirjeessään tytölleen, että ensi suksikelillä oli Suomessa myrsky nouseva, jonka pauhu uhkaavana oli kajahtava Suomen mahtavan valtijan kuuluville. Joulu oli käsissä ja jo oli etäältä, ikäänkuin kaukaisesta metsästä, sen korkeimpain puiden latvoista, soinut syntyvän rajuilman kumeaa kohinaa, vaikka se ääni vielä pysytteli siellä aroilla ja louhikoissa.
Myrskyä oli Turun linnassa pitkin syksyä odotettukin, odotettu sitä lännestä päin, Ahvenanmeren puolelta. Ruotsissa oli näet herttua ilmeisesti varustautunut toteuttaakseen uhkauksensa saapua asevoimalla kukistamaan Klaus Flemingin vallan Suomessa, ja siksi oli Turun linnan varustustöitä jatkettu myöhäseen syksyyn asti ja koottu sotaväkeä leiriin Turun edustalle. Mutta syksy oli mennyt ja tullut talvi, vakoojat olivat palanneet Ahvenanmaalta ilmoittaen, että Ruotsin puolelta ei ollut talven kuluessa enää mitään hyökkäystä peljättävissä. Silloin oli Flemingkin päästänyt laivastonsa, joka aina niihin asti oli varuillaan saaristossa luovinut, talvisatamaan, antanut sotaväelle loman talviharjoituksista ja itse päättänyt lähteä Viipuriin, johon häntä tärkeät asiat kutsuivat. Venäjän kanssa toista vuotta sitten tehdyn rauhan viimeinen ehto, Käkisalmen linnan luovuttaminen tsaarille, oli näet nyt täytettävä ja marskin täytyi sitävarten itsensä matkustaa Itä-Suomeen. Nyt juuri joulunaaton aatoksi oli matkapäivä päätetty.
Hiukan huolestuneena hän tälle matkalle hankkiusi, — myrskyn enteitä oli viime aikoina kuulunut sieltä ja täältä, Savossa olivat huovit ja talonpojat tapelleet ja Pohjanmaalla oli niinikään rytistetty; vaan marski arveli, että ainahan sitä sellaista pientä ryminää on, kyllä kai huovit itse puolensa nytkin pitävät. Ja niin oli hän tänä aamuna käskenyt vetää matkareet esiin ja niihin laitteli nyt aamuhämärän vielä vallitessa Anna Fleming linnanpihalla matkaeväitä sedälleen ja hänen seurueelleen, keskustellen siinä serkkunsa Olavin kanssa, joka oli määrätty marskia seuraavain huovien päälliköksi ja siinä virassa tarkasteli satuloita ja aseita.