— No, mitä nyt?
Ebba-rouva nousi ja astui hänen luokseen:
— Klaus, ne sulkivat kumminkin Kaarlo Hornin tuonne, — vankilaan.
— Sulkivatko jo … niin, niin, se oli tarkotuskin … eikä meillä nyt ole aikaa siitä vetistelemään… Sulkivat sinne, — no, miksi sitä itket, Ebba, on kai parempi, että siellä on Kaarlo Horn, kuin että siellä olisi Klaus Fleming?
— Parempi, niin, vaan miksi kumpanenkaan?
— Siksi, että meistä täytyi toisen kukistua. — Ei, nyt laivaan ja kiireesti.
Rannassa, satamalaiturin partaalla, seisoi Flemingin perheen sinne saapuessa Kaarina-rouva jo heittämässä viimeisiä jäähyväisiä pojalleen, jonka kanssa hänen seurustelunsa oli käynyt niin lyhyeksi. Ne olivat olleet nuo toista päivää kuin pieni ilon välähdys noiden herkkien, tunteellisten, toisiaan niin kaihoavasti ikävöiväin ihmisten elämässä, pikainen välähdys, joka nyt jo oli lopussa. Heidän oli taas erottava, luultavasti ijäkseen. Kaarina kaivoi vielä taskustaan ne viimeiset helmet ja kultakoristeet, jotka hänellä olivat säilyneet jälelle suistuneen loistonsa ajoilta, ja antoi ne pojalleen, — ne vähät rahat, jotka hän Liuksialassa säästelemällä oli saanut kootuksi, oli hän jo ennen tälle antanut. Pitihän pojan taas yksin ja mierona lähteä vaeltamaan maailman kylmää, koditonta taivalta, maanpakolaisen ilotonta vaellusta, jossa hän sai puutetta kärsiä, hänen hyväkseen oli sureva äiti valmis uhraamaan kaikki… Ja taas he vaipuivat pitkään syleilyyn.
Marski seisoi siinä vieressä ja antoi Yrjö Boijelle juuri viimeisiä käskyjä, kuinka hänen piti huolellisesti vartioida Hornia, kunnes kuningas saapuisi, sekä toimittaa Kustaa Eerikinpojan kohta taas Vironmaalta takasin Saksaan. Sitten astui hän venheeseen, johon hänen perheensä jo oli asettunut, istui siinä kärsimätönnä tuokion, odottaen Kaarina-rouvaa, ja virkkoi sitten, kun tämä ei tuntunut irtautuvankaan poikansa syleilystä, käskevästi:
— No, nyt se riittää, meillä on kiire Suomeen.
Kuningatar nousi huoaten venheeseen ja yksin jäi kuninkaanpoika kaihoovin katsein viittomaan rannalle.