Yhtäkkiä siellä avautuu linnanportti selälleen ja ratsujoukko ajaa pihalle. Ikkunassa olevat naiset vavahtavat, he tuntevat kohta nuo kaksi aatelisherraa, jotka huovien keskessä ratsastavat. Toinen on jo ikämies, kasvoiltaan kalpea, vaan ryhdiltään jäykkä, toinen on hoikkanen nuorukainen, jonka kasvoista ja vartalosta kuvastuu katkera suru. He laskeutuvat satulasta, seisattuvat pihalle: siinä on Kaarlo Horn, vankilaan suljettavaksi saapuneena, ja hänen poikansa Henrik, joka on lähtenyt saattamaan isäänsä tälle surulliselle matkalle.
Yrjö Boije rientää heitä vastaanottamaan, tervehtii alakuloisesti ja lähtee heitä saattamaan pihan perälle. Vanha Horn kävelee varmoin askelin, ryhti suorana, vaan hänen poikansa askeleet tuntuvat horjahtavilta. Raskas rautaovi narahtaa saranoillaan, Kaarlo Horn kääntyy vielä poikansa puoleen, hyvästelee häntä hellästi, puhuu muutamia sanoja ja astuu sitten pää pystössä sisään vankilaan, jonne vartija hänet saattaa. Ovi suljetaan, — raskasta näyttää Yrjö Boijen olevan vääntää kiinni tuota lukkoa, — ja nuori Henrik Kaarlonpoika jää tuokioksi yksin seisomaan sen edustalle. Sitten hän kääntyy ja lähtee kävelemään portille päin. Mutta kulkiessaan sen ikkunan ohi, josta Ebba ja Anna Fleming tuota näytelmää seuraavat, osuu hän nostamaan maahan vaipuneen katseensa ylös … hän pysähtyy, hän hytkähtää, melkein horjuu… Ja juosten kiirehtii hän siitä hevosensa luo, viskaupi satulaan, painaa kannukset ratsun kylkiin ja karauttaa ulos portista.
Kyyneleet ovat kierähtäneet molempain ikkunassa istuvain naisten silmiin, he välttävät toistensa katseita ja Anna peittää kämmenellään silmänsä, nojaten päätään käsivartta vasten. Hänellä tuntuu ahdistavan rintaa, mieltä kaivaa soimaava tunne… Nuo repeytyneet Suomen molempain ensimmäisten sukujen välit olisi hän ehkä voinut korjata, olisi voinut lepyttää tuon karvaan katkeruuden, rakentaa sovinnon ja rauhan, ja elää sen rauhan ylläpitäjänä hänelle alttiin, häntä rakastavan nuorukaisen rinnalla. Vaan nyt: hän ei rakentanut rauhaa, hän kiihotti nousevaa myrskyä, ärsytti koston vihasia valtoja. Hän ei korjannut repeämiä, ei, hän tahtoi silpoa palasiksi kaikki, niistä pirstaleista sitten luodakseen itselleen oman pienen onnensa… Oi, se oli itsekästä, halpamaista, — ja minne hän sen myrskyn mukana itsekin vihdoin joutuneekaan…? Vaan hän ei ole voinut muuta, ei voi nytkään, hänen täytyy seurata myrskyä…
Kului hetkinen. Ebba-rouva virkkoi silloin hiljaa:
— Anna, paljo olisi toisin, jos vanhan Henrik Hornin tuumat olisivat toteutuneet, jos sinä et olisi hyljännyt Suomen jaloimman suvun kosintaa.
Mutta Annan katseet olivat taas varmat ja piirteet tyyneet, kun hän nostaen käden kasvoiltaan vastasi:
— Niin täti, vaan minä en ole voinut tehdä muuta, kuin minkä olen tehnyt.
Pitkään ja tutkivasti katsoi häntä silloin täti, puisteli epäillen päätään ja matki melkein ankarasti:
— Et olet voinut … ja mitä olet nyt voittanut?
Vaan samassa tuli Klaus-herra sisään hattu päässä ja väljissä ratsusaappaissa. Nähdessään naiset kyynelsilmäisinä, pysähtyi hän ja kysyi tyytymättömänä: