Vielä tuokion seisoi marski reen perään nojautuneena ja hänen ajatuksensa näyttivät tekevän voimakkaasti työtä. Mutta kun hän siitä taas oikasihe suoraksi, oli hän jälleen entinen lujapiirteinen, rautatahtoinen, tarmokas marski, sama heltymätön Suomen karhu kuin ennenkin. Hän oli tehnyt päätöksensä: rahvaan kapina on kukistettava, kukistettava nopeasti ja rutosti, ankaruudella ja julmuudella; syttynyt tulipalo on joka kulmalta sammutettava, niin ettei kypenekään kykene kytemään, kun herttua kevään tullen aikoo saapua sen satoja niittämään, sammutettava koko maasta, vaikka siihen sitten vaadittakoonkin koko kansan veri. Kevyttä sen päätöksen teko marskille ei ollut — niin paljo se vaati suomalaista verta! — vaan siinä ei ollut muuta neuvoa.
Kohta kutsui Klaus Fleming kaikki ratsu- ja jalkaväen päälliköt luokseen ja antoi heille kaikille valmiit, varmat käskyt.
— Koko väkemme täytyy nyt lähteä liikkeelle, nopeissa päivämarsseissa tulee meidän painua Hämeeseen tuota nuijajoukkoa vastaan, ja rutosti on meidän siihen iskettävä, iskettävä varmasti ja syvästi. Kansa on noussut kapinaan esivaltaa vastaan; sotaväen on tukahdutettava se kapina ja itseään sekä herttuaa syyttäkööt talonpojat siitä, jos se tapahtuu säälittä ja armotta! Miehet, meidän täytyy kohta olla lähtövalmiit.
Koko pääjoukon aikoi marski itse johtaa Hämeeseen, josta hän huomasi vaarallisimman vihurin vingahtelevan, ainoastaan muutamia satoja huoveja päätti hän Olavin johdolla lähettää Ulvilaan, Aksel Kurjelle rohkasuksi ja avuksi. Kaikki kiireisesti annetut käskyt täytettiin nopeasti ja säntillisesti, marskin päättäväisyys ja kylmäverisyys vaikutti yleistä varmuutta ja tyyneyttä, — jokainen totteli kokenutta päällikköä eikä epäillyt mitään.
Mutta ehtiessään näistä puuhista ylös omiin huoneisiinsa, näytti marskista tuo mielenjäntevyys ja varmuus hetkeksi laukeavan ja hän istahti melkein masentuneena työpöytänsä ääreen. Hän oli jo yli kuudenkymmenen ikäinen ja isku kolahti tässä ankarasti iskun päälle. Ja hänen mieltään karvasteli varsinkin tuota kapinoivaa kansaa ajatellessaan: oliko hän todellakin kovuudellaan ja ankaruudellaan ajanut sen tuollaiseen epätoivoon, olisiko hän voinut sitä hellemmin kohdella, olisiko hän voinut tätä myrskyä välttää…?
— Mitä olisimmekaan voineet tehdä tuolla itsetietoisella, voimakkaalla Pohjanmaan kansalla, jos sen olisimme pitäneet puolellamme, virkkoi hän ääneensä Gröningille. — Mutta nyt sen täytyy masentua!
— Eikö voi enää kansaa saada järkiinsä?
— Ei, se on tarttunut aseisiin, sen täytyy aseisiin hukkua. Sillä muuten se voi tarttua aseisiin toisenkin kerran ja kolmannen, ellei siltä isketä suonet tyhjiksi… Niin, se on julmaa, mutta se on pakosta…
Marski saneli muutamia kiireisiä kirjeitä, jotka olivat lähetettävät kuninkaalle ja etäisempäin sotaväenosastojen päälliköille, antoi vielä Gröningille joukon käskyjä ja meni sitten vaimonsa puheille. Naiset istuivat siellä tyrmistyneinä saapuneista viesteistä, vaikkeivät vaaran koko laajuutta voineetkaan arvostella. Vaan kun Ebba-rouva näki miehensä tulevan jäähyväisille, silloin hän säikähti: Klaus oli tänä aamuna ikäänkuin äkkiä vanhennut ja silmässä oli sellainen omituinen, väsynyt, alakuloinen, melkein toivoton ilme, jota hän ei siinä koskaan ennen ollut nähnyt. Ja oudoilta soivat hänen sanansakin ja ääni oli harvinaisen pehmeä, kun hän virkkoi:
— Minä lähden nyt, Ebba, retkelle, joka oikeastaan kysyisi nuorempia voimia, ja me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Ehkä emme näe toisiamme pitkään aikaan, ehkä on kotimme hajoitettu ja hävitetty, kun palaan, ehkä en palaakaan… Kaikissa tapauksissa, ole aina Klaus Flemingin puoliso, kuinka vaiheet kääntynevätkin. Meidän tekojamme tahdotaan mustata, meidän aikeitamme tullaan tulkitsemaan väärin, meitä syytetään monista rikoksista ja epärehellisistä tarkotuksista. Sinä tiedät tekomme ja tarkoituksemme; jos sinulle tilaisuutta ja ikää suodaan, käytä se paljastaaksesi panettelut ja puhdistaaksesi nimemme ja opeta lapsillemme samaa. Opeta heitä hetken vaihteista välittämättä pysymään uskollisina kuninkaalleen ja isänsä muistolle, opeta heitä olemaan suomalaisia, — niin oli heidän isänsä aina. Hyvästi, Ebba…