Outoina läksivät tällaiset sanat Klaus Flemingin suusta, ne soivat pahoilta ennustuksilta ja sulattivat Ebba-rouvan hillittömään itkuun. Vaan reippaampana kävi Klaus Fleming hyvästelemään lapsiaan, jotka eivät voineet käsittää syytä äitinsä kyyneleihin, — lahtihan isä niin usein matkoille ja olihan Eenokki ja huovit mukana. Hellästi heitä Klaus syleili, kehotti Juhanaa, joka jo rupesi miehistymään, uutterasti harjoittamaan tieteitä mestari Samuelin johdolla, jotta hän sitten pian olisi kypsi aseharjoituksiin, ja tyttäriään käski näppärästi äitiään auttamaan. Vaan kun hän sitten tuli Annan luo, hytkähti hän melkein taaksepäin, sillä niin kummallinen, arka ja pelokas oli Annan katse, — tyttö näytti tahtovan vetäytyä syrjään koko tästä perhekohtauksesta. Marskin mieleen iski äkkiä muutamia muistoja … aivan äsken oli mainittu Hieronymus Birckholtzin nimi … oliko Annalla vielä yhteyttä tuon salakiihottajan kanssa, oliko hänellä mitään tietoja näistä tapauksista…? Mutta mitä hulluja, päätti marski samassa, sehän on mahdotonta, muuten lie tyttö vähän pökerryksissään. Ja naurahtaen epäilyksilleen syleili marski jäähyväisiksi Annaakin, joka vapisi kuin lehti hänen käsivarsissaan.
Vaan ratsujen kaviot tömisivät jo kuin kärsimättöminä linnan pihalla, josta päällikköjen komentohuudot kajahtivat. Sinne täytyi jo marskin rientää perheensä luota eikä saanut pehmeyttä eikä epävarmuutta näkyä hänen piirteissään, kun hän väkensä eteen astui. Pikaisella, tottuneella silmäyksellä hän tarkasti joukkonsa ja antoi sille käskyn marssimaan. Itse hän istahti rekeensä, hän oli jo liian vanha ratsastamaan. Vaan sillalla ajoi Olavi, joka oli Ulvilaan määrätty, osastoineen hänen ohitseen. Hänet pysäytti marski vielä ja virkkoi:
— Sinä tiedät, Kurjilla on horjuva luonto, siihen elä luota, vaan toimi itse. Ja toinen asia: koeta saada herttuan kirjuri vangiksi jos millä keinoin, hän on paras todistuksemme siitä, että kapina on herttuan sytyttämä.
— Olen häntä kerran ennen pyydystänyt, — nyt hän ei luista kynsistäni, kuten Hämeenlinnan edustalla.
— Niin, hän on tuottanut nimellemme paljo häpeää, tuo hänet elävänä jos voit.
— Isä, minä olen myöskin Fleming.
— Oikein. Ja jos kaikki hyvin käy, kiirehdi pääjoukon luo, siellä miehiä tarvitaan.
Olavi karautti joukkoineen jään yli pohjoista valtatietä kohden ja marski ajoi pääjoukkonsa jälestä Hämeen tielle. Ja linnan ikkunoista, joista kyyneleiset katseet lähteviä seurasivat, ei kohta näkynyt joukosta jälkiä muuta, kuin pehmeäksi tallattu talvitie, jota alkava pakkastuisku jo rupesi tasottamaan.
Äänetön hiljaisuus vallitsi linnassa; piha oli tyhjä, portit suljetut, vartijat astelivat vakavina valleilla. Ja samanlainen surunvoittoinen äänettömyys oli sisälläkin marskin huoneissa. Ebba-rouva istui liikahtamatta ikkunan pielessä, lapsillekaan eivät leikit maistaneet ja Anna, hän käveli levottomana, rauhattomana huoneesta huoneeseen, kuin vainottu kauris, pysähtyi hetkeksi miettimään ja siirtyi taas muualle, ikäänkuin etsien paikkaa, mihin kätkeä salaiset huolensa ja rikollisilta tuntuvat toivomuksensa.
Tämänpäiväiset tapaukset olivat taas panneet hänen mielensä kuin kidutuslavalle. Myrsky, jota hän oli toivonut, oli puhennut, nythän hän saattoi odottaa sen keskestä pelastuksensa hetkeä. Vaan hän vavahti aina sitä ajatellessaan, ikäänkuin vielä tuntien setänsä jäähyväissyleilyn; — millaista onnea oli hän toivottanut tälle ja koko lähtevälle sotajoukolle, miten jakoi hän perheensä, tätinsä ja serkkujensa surut ja huolet…? Ei, ei, hän ei voinut puhtain tuntein toivoa tuon ruhjovan myrskyn käyvän yli maan, — ja kumminkin hänen täytyi sitä toivoa…