Levottomuutensa viskelemänä koetti Anna mieltään viihdyttääkseen ruveta keskustelemaan nuorimman serkkunsa, herttaisen Heblan kanssa, vaan hän sekaantui siinäkin puheissaan, jäi hajamielisenä sanattomaksi.
— Pelkäätkö sinäkin, kuten äiti, isälle jotakin pahaa tapahtuvan, koska olet noin rauhaton, Anna? kysyi lapsi käyden entistään surullisemmaksi.
— Niin, pelkään … eikähän toisakseen ole syytä peljätä, onhan isä niin voimakas ja mahtava. Mutta voi jos tietäisi, miten siellä käy!
— Niin, jos tietäisi … jos me voisimme jotakin tehdä, voi, minä ajaisin metsään nuo kaikki häijyt talonpojat.
— Ja heidän johtajat, niinkö?
— Niin, nuo ilkiöt. Mutta tiedätkö Anna, jos me oikein rukoileisimme, että isä heidät voittaisi…?
— Rukoileisimme … oi, ei, ei se auta… Anna melkein pakeni serkkunsa luota pois ja koetti hakea yksinäistä, häiritsemätöntä lymypaikkaa, jossa voisi käydä käräjiä ristiriitaisten tunteittensa kanssa. Päivä oli kulunut iltapuoleen, pimeäksi oli käynyt talvinen hämärä. Levotonna harhaillessaan oli Anna joutunut pieneen, pimeään umpihuoneeseen, jota ei nykyjään käytetty mihinkään, ja istahtanut sinne matalalle jakkaralle. Huone oli Katarina Jagellottaren entinen yksityinen rukouskappeli ja jakkara oli vanhan alttarin jalusta, jota ei vielä oltu korjattu pois. Siinä hän yksin pimeässä istui ja koetti tyynnyttää mieltään, koetti rukoilla, että Jumala johtaisi kaikki niin, kuin sen hän parhaaksi näki… Mutta hänen mielensä kapinoi tuotakin rukousta vastaan…
Silloin kuuli hän oven hiljaa avautuvan ja joku astui huoneeseen. Tulijalla oli kynttilä kädessään, hän sytytti pienen lampun, joka riippui alttarin yläpuolella, vanhan, jo mustuneen, mutta aikoinaan nähtävästi kallisarvoisen jumalanäidin kuvan edessä, huomaamatta Annaa, joka istui matalalla seinän vieressä. Se oli mestari Samuel, Samuel Staben, lääketieteen ja filosofian tohtori, oppinut ja syväaatteinen mies, joka uskonsa takia Ruotsista karkotettuna oleskeli täällä Turun linnassa marskin vieraana, hänen kotilääkärinään ja hänen ainoan poikansa opettajana. Hän oli harras katooliuskoinen ja tänne hyljättyyn kappeliin hän lukutöittensä lomissa usein pistäysi yksinäisyydessä polvistumaan jumalanäidin kuvan edessä.
Ruvetessaan nytkin laskeutumaan polvilleen alttarin eteen huomasi hän
Annan siihen lyyhistyneenä.
— Mitä, lapseni, sinäkö täällä jumalanäidin jalkain juuressa? Onko hän siis saanut harhailevan karitsan kuljetetuksi kotiin?