Mestari Samuel, samoin kuin useat muut Ruotsista karkotetut paavilaiset, sekä papit että maallikot, harjoitti hiljaisuudessa, mutta sitä kiihkeämmin, katoolista käännytystointa Suomen protestanttisten asukkaiden joukossa, ja oli hän Flemingin perheessäkin koettanut tehdä parastaan, vaikka Ebba rouva, joka oli kasvatettu luteeriseen uskoon ja samaan oppiin lapsiaankin kasvatteli, olikin sen kieltänyt, — Klaus itse ei näihin asioihin puuttunut. Mutta Anna ei, omien mietteidensä valtaamana, kohta oikein käsittänyt tohtorin tarkoitusta, vaan vastasi hiljaa huoahtaen:
— Oi, minä etsin lohdutusta, neuvoa, selvyyttä, ja siksi olen paennut tänne yksinäisyyteen.
— Niin, etsi sitä täältä, tähän polvistu alttarille ja avaa sydämmesi, silloin löydät tasapainon ja selvyyden.
Vaan Anna katseli viisasta tohtoria tuokion ääneti ja hänen ajatuksensa saivat omituisen suunnan ja muodon. Yhtäkkiä hän kysäsi:
— Kuulkaa tohtori! Jos omaiseni kaikki, vanhempani ja holhojani, ovat luterilaisia, jos minua on tähän uskoon kasvatettu ja opetettu ja minun siis oikeastaan pitäisi auttaa sen edistymistä, — olisiko silloin rikollista, jos toivoisin katoolisen uskon voittoa ja työskenteleisin sen hyväksi?
— Ei suinkaan, se on päinvastoin velvollisuutesi, jos tämän uskonnon totuuksia olet päässyt rakastamaan.
Anna oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas:
— Vaan jos omaiseni lähtevät taisteluun vaarallista vihollista vastaan, taisteluun, joka on ratkaiseva onneksi tai turmioksi kaikkien niiden, jotka ovat tehneet mulle hyvää, onko silloin rikollista, jos toivon vihollisen voittavan?
Mestari Samuel hymähti huomatessaan, miten oppimaton neitonen yritti kietoa hänet, tottuneen väittelijän, dialektiseen soppeen. Vaan samassa hän kävi vakavaksi ja kysyi:
— Ja miksi toivoisit vihollisen voittavan?