Olavi painoi polvellaan nuorukaista hartioista kinokseen ja sitoi hänen kätensä lujasti, itsekseen sitä tehdessään jupisten:
— Hä, kuka se roikkuu hirressä Turun portin päällä…?
Hieronymo tunsi olevansa avuton, hänen liittolaisensa, pohjolaiset, olivat haihtuneet kuin akanat tuuleen hänestä välittämättä eikä tervasrovion ääressä enää näkynyt ketään muuta kuin muutamia ratsumiehiä, jotka nauraa hohotellen palasivat peljästynyttä kirkkorahvasta takaa-ajamasta. Mutta hän ei tiennyt, kenen käsiin hän oli joutunut ja kysyi siksi sitojaltaan:
— Ja kuka olet sinä … miksi minut sidot…?
— Minä olen Fleming — eikö tunnu se jo kouristani?
Ja silloin Hieronymo huoahti raskaasti:
— Ab ungve leonem, — niin, niin, kynsistäänhän se jalopeuran suku tunnetaan. — Siis lopussa sekin leikki! lisäsi hän hiljaa itsekseen.
— Lopussa se nyt on leikki! matki Olavi ivallisesti, nousten vankiaan sitomasta. — Heh, kellippäs siinä, et taida enää usutella rahvasta Kuitian Klausta vastaan.
Ja hän silmäili ylpeänä ympärilleen. Kirkonmäki oli autiona, rahvas oli säikähtyneenä paennut aamupimeään metsään, josta kukin koetti metsäteitä hiljaa hiipiä kotiinsa. Vaan pitäjän pappi kuului ajavan kylätieltä kirkolle, saapui kai jumalanpalvelusta alottamaan; hän pysäytti rekensä kirkon edustalle, katsoi kummissaan kirkkoon: se oli typötyhjä. Hän astui mäelle, jossa kansan ennen kirkonmenoa aina oli ollut tapana olla koossa kaupustelemassa ja tarinoimassa: sielläkin oli nyt ainoastaan kymmenkunta ratsumiestä ja muutamia vankeja, joita huovit parastaikaa sitoivat talutusköysiin. Ja ällistyneenä pappi soperteli:
— Mi-missä on seurakunta?