— Seurakunta on juossut metsään, selitti Olavi, — parasta kun menet itse jälestä ja koetat sitä asettaa tyyneesti alallaan elämään, esivaltaa vastaan kapinoimatta. Mutta meidän joukko eteenpäin.
Ratsastajat viskausivat satulaan ja lähtivät ajamaan takaisin Anolaan päin, vangit saivat köysiin sidottuina juosta perästä; ja yksin jäi pappi autiolle kirkkomäelle ihmettelemään outoa jouluaamumessua. Mutta rohkeana onnellisesta kaappauksestaan ja luottaen siihen pelkoon, jonka hän kansan mieleen oli iskenyt, vaati Olavi nyt Aksel Kurkea heti ratkaisevaan toimintaan ja tämä suostuikin vihdoin tekemään hyökkäyksen nuijamiesten leiriä vastaan. Heidän johtajiaan oli nyt useita vankeina, he olivat peljästyneet tuosta aamusesta kahakasta ja paikkakunnan rahvas ei nyt enää uskaltanut heihin yhtyä, — hetki oli siis otollinen. Koko ratsuväellään ja Olavin osaston avustamana teki Kurki hyökkäyksen pohjolaisten leiriä vastaan, josta nämä lyhyen, joskin kiivaan ottelun jälkeen lähtivät pienissä joukoissa epäjärjestyksessä eri tahoille pakoon. Kurki ajoi nuijajoukkoa takaa Pohjanmaan rajalle saakka ja monet talonpojat saivat sillä pakomatkalla surmansa, joskin useimmat suksillaan pääsivät pelastumaan sydänmaille. Talonpoikain rannikkojoukko oli siten muutamissa päivissä kukistettu ja hajotettu, sen suunnitelma oli tehty mitättömäksi.
Vaan viitsimättä pitkälle ajaa takaa pakenevia talonpoikia, palasi Olavi Klaunpoika miehineen Ulvilan kirkolle ja lähti sieltä viipymättä viemään isälleen tätä iloista sanomaa sekä yhtymään miehineen marskin pääjoukkoon. Vangitsemansa talonpoikaisjohtajat jätti hän Anolaan Kurjen huostaan, vaan Hieronymon otti hän mukaansa, — se oli liian kallis otus tänne jäädäkseen, hän aikoi viedä herttuan kirjurin mukanaan isänsä luo. Ja siksi sai Hieronymus Flemingin huovien lomassa nyt ratsastaa nopeissa rientomarsseissa ja lumisia oijusteitä myöten kaakkoa kohti, tietämättä itse minne.
Mutta yhdenkin vangin kuljetus ja vartioiminen hidasti nopeaa matkantekoa ja siksi päätti Olavi, kun hän miehineen ehti isänsä omistamaan Yläneen kartanoon Yläneen pitäjässä, jättää vankinsa sinne vartioittavaksi. Tähän syrjäiseen kartanoon Pyhäjärven rannalle, jonne kulkijoita harvoin poikkesi, kätki hän vankinsa niin salaa, että hänen omat huovinsakaan eivät tienneet, mihin mies oli joutunut. Yläneen kartanoa hoiti marskille eräs hänen vanha palvelija eukkoneen ja näiden käsiin uskoi hän vankinsa tarkoin tallennettavaksi, kunnes hän itse tulisi hänet sieltä noutamaan. Itse valitsi hän Hieronymolle vankityrmäksi pienen, melkein umpinaisen huoneen vanhassa, autiona olevassa ränstyneessä päärakennuksessa, haetti siihen kuvon olkia pahnoiksi, kytki vangin vitjoilla seinään ja lyötti puomin ovelle lukon vahvikkeeksi. Ja jättäessään Hieronymon siihen makaamaan, virkkoi hän pilkallisesti:
— No, nyt saat jäädä asumaan Flemingin kartanoon, olethan aina pyrkinytkin Flemingin kotivävyksi. Olit ehkä nytkin matkalla viettämään häitäsi serkkuni kanssa, — no, nähdä hänetkin vielä saat, kun sinut täältä Turkuun vien, hänet, jonka kavalasti raiskasit… Mutta siihen asti suvainnee herra pysyä siivosti täällä.
Ja kääntyen eukon puoleen, jonka toimeksi hän vangin vartioimisen erityisesti jätti, virkkoi hän ankarasti:
— Akka, se muista, jos tämä mies täältä häviää, häviät sinäkin elävien ilmoilta.
Ja eukko ymmärsi, hän pani kätensä puuskaan ja vastasi:
— Hän pysyy.
— Siitä vastaat sinä ja miehesi.