Suomatta joukolleen pitempää lepoa jatkoi Olavi yhtämittaa ratsastustaan Hämeeseen päin. Vaan nuori hovijunkkari, herttuan suosikki, äsken vielä niin virkeä ja reipas talonpoikain kiihottaja ja johtaja, jäi yksin makaamaan kylmään, kosteaan soppeensa, jonne valokin vain säästäin tunkeusi ylhäällä olevan ikkunakalvon kautta ja jossa hänellä vuoteenaan oli tukko homehtuneita olkia. Siinä hän siis oli tuomittu yksin päivänsä viettämään, näkemättä elävää olentoa muuta, kuin tuon ilkeän, viirusilmäisen akan, joka kerran päivässä toi hänelle vähän ruokaa ja vettä, ja joka aina lähtiessään niin varmasti salpasi ovet. Siinä hän makasi ja mietti; aluksi oli hän matkan rasituksista niin väsynytkin, että hän ei asemataan edes oikein voinut arvostellakaan, vaan kun hän nukuttuaan heräsi siihen kurjuuteensa, yritti hänen hilpeä luontonsa jo kokonaan lannistumaan.

Näin katkerasti oli tämä viimeinen ja varminkin toivo hänet siis pettänyt. Hän oli ponnistellut niin toimekkaasti tuon myrskyn puhkeamista jouduttaakseen ja rohkeilla toiveilla, muita rohkasevalla reippaudella, oli hän itse yhtynyt johtajaksi siihen joukkoon, jonka ensimmäisenä piti ehtiä Turkua ahdistamaan. Niin varmaa hänestä oli ollut, että Klaus Fleming, jota koko kansa vihasi eikä sotaväkikään rakastanut, oli tähän myrskyyn suistuva, niin luonnolliselta oli hänestä tuntunut, että hän tuon suuren lankeemuksen hävityksestä korjaisi palkkansa, kuin kypsyneen hedelmän… Ja nyt! Hän ei ollut ehtinyt olla myrskyssä mukanakaan, jo ennen sen alkua hän kaatui pienessä vihurituulessa, kaatui toiveineen… Talonpoikain kesytön lauma oli peljästynyt ja paennut, ja vaikka pääjoukon onni olisikin parempi, oli hän itse kätketty, unhotettu vanki, tuomittu nääntymään tähän lokeroon, taikka kuolemaan häpeällä hirsipuussa, — sehän on kapinankiihottajan varma palkka… Ja tyttö, joka Turussa häntä odotti myrskyn keskestä, odotti hartaasti ja ikävällä…! Tosiaankin, siinä oli vuosikautisten ponnistusten hedelmä…

Mikähän oli näin muuttanut hänen entisen hyvän onnensa, sitä hän siinä ihmetteli. Miksi oli hän, tuo entinen, iloinen veitikka, ollenkaan antautunut näihin vaaroihin ja rasituksiin? Tuoko tyttö … tuo, jota hän ensiksi piloillaan hienosteli ja sitten marskin kiusaksi rupesi omakseen vaatimaan … tuoko tyttö hänet oli näin saattanut uhraamaan hauskan, huolettoman elämänsä … toivehikkaan tulevaisuutensa, onnensa, vapautensa, henkensä, kaikki…?

Jopa vierähti ensimmäisinä vankinaolon päivinä ja pitkinä, pimeinä öinä jokunen kuuma kyynel salaa kostealle olkivuoteelle. Vaan sitten hän tyyntyi, rupesi puhumaan itselleen järkeä. Mitäpä olikaan, kysyi hän itseltään, hänen elämänsä näinä viime vuosina ollut muuta kuin alituista kiertokulkua hirsipuun ympärillä, retkeä vaarasta vaaraan, seikkailusta seikkailuun, aina vain onnensa varassa. Ja se onnensa oli hänet näihin asti aina pelastanut ja auttanut … ehkä se auttaa vieläkin, auttaa varmaan. Niinkauan kuin henkeä on, on aina toivoa, miksikäs onnen tähti hänet nyt juuri pettäisi…?

Ja nuori junkkari tapasi jo taas jonkun iloisemman säveleen vanhoista varastoistaan, vihelteli sitä ensiksi hiljaa ja sitten kovemmin, niin että kajahti autio herraskartano, vaipui sekaan miettimään kohtalonsa ynseyttä ja vihelteli taas. — — —

Vaan Olavi Klaunpoika, isänsä pienoiskuva, isänsä altis ihailija, ratsasti, saatuaan kalliin vankinsa varmaan säilöön, tuiskun ja pakkasen läpi pysähtelemättä Hämeeseen, pääleiriä kohden, ja läheni jo vanhan vuoden viimeisenä päivänä Pirkkalan pitäjää, jonka leveiksi poljetuilla talviteillä ehtimiseen eteensattuvat kuormastot, ratsuväenosastot ja pakolaisjoukot osottivat, että oltiin sotaisen leiripaikan seutuvilla. Pirkkalan kirkon tienoilla olivatkin jo molemmat viholliset leirit vastakkain; talonpojat Nokiassa, marskin joukot järven takana Pirkkalan kirkolla. Siinä selällä oli samana päivänä tapahtunut kahakka; marski oli tehnyt hyökkäyksen talonpojan leiriä vastaan, vaan huomannut sen vankemmaksi kuin oli luullutkaan ja sen jälkeen ruvennut heidän kanssaan hieromaan sovintoa, saadakseen jos mahdollista sodan verettömästi päättymään. Siksi vallitsi nyt aselepo järven molemmilla rannoilla, ja Olavin saapuessa Pirkkalan kirkonkylän taloihin makoili sotaväki siellä mukavasti pirteissä, ja päälliköt, eri tahoilta kokoonrientäneet suomalaiset aatelisherrat, pitivät kokousta pappilassa, nauttien terveydekseen, mitä talolla oli tarjottavana. Heihin Olavi yhtyi, kertoen uteliaille kuulijoille talonpoikain rannikkojoukon nopeasta kukistamisesta.

Tämä sanoma rohkasi mieliä ja kiihotti toimintaan. Aina tulinen
Särkilahti huudahti kohta tovereilleen:

— Niin pitäisi meidänkin täällä toimia, rutosti ja rivakasti!
Talonpoikia täytyy säikyttää, silloin he hölmöstyvät ja ovat hukassa.

— Se olisi sitäkin tarpeellisempaa, kun kapinan laineet vyöryvät vastaamme sekä Savosta että Hämeestä, joten pohjalaisista olisi ensiksi selville päästävä, toisti Abraham Melkiorinpoika, joka, Pohjanmaalta myrskyä paennut vouti, nyt oli puuhakkaimpia miehiä marskin leirissä.

— Vaan marskillapa on toiset tuumat, hän tahtoo saada talonpojat sovinnolla palaamaan, hän vaatii ainoastaan heidän päällikkönsä; siitä olimme äsken Nokiassa neuvottelemassa, ehkäpä talonpojat siihen suostuvatkin.