Niin puhui vanha Laukon herra, Knuutti Kurki, joka, oltuaan jo väkineen nuijalaumaa paossa, sittemmin oli yhtynyt marskin sotajoukkoon.
— Siitä ei tule mitään, eikä Klaus Fleming sitä tosissaan aijokaan, hän tahtoo vain saada selville, onko Kustaa Eerikinpoika todellakin nuijamiesten joukossa, vakuutti Särkilahti tietävästi. Ja keskustelu kääntyi nyt taas tuohon jännittävään kysymykseen, oliko Erik XIV:n poika kapinajoukossa vai eikö.
Sitkeä, monipäinen, yhä uudistuva huhu tiesi näet vieläkin aina vain kertoa, että Kustaa Eerikinpoika, vaikkakin valepukeisena, oleskeli talonpoikain leirissä Nokialla. Hänen yhtymisestään talonpoikaisjoukkoon kerrottiin useita toisintoja. Toiset arvelivat, että Kaarlo-herttua muka jo edellisenä syksynä oli salaa tuottanut hänet Danzigista Ruotsiin ja sitten lähettänyt hänet Länsipohjan kautta Pohjanmaalle. Vaan toiset tiesivät maanpakolaisen kuninkaanpojan, saatuaan jonkun naisen kautta viestejä Suomen rahvaan kapina-aikeista, Viron ja Viipurin kautta saapuneen Savoon. Mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt ja vangiksi otetuilta talonpojiltakin oli saatu varsin ristiriitaisia tietoja.
Marski oli silloin päättänyt ottaa asiasta varman selon, — se oli hänestä hyvinkin tärkeää. Jos näet Kustaa Eerikinpoika oli nuijajoukossa, oli kapinalla aivan toisenlainen, paljo laajempi merkitys, silloinhan se ei enää ollut rahvaan kapinaa yksityistä kuninkaan virkamiestä vastaan, vaan vehkeilevän puolueen yritys syrjäyttää Juhana-kuninkaan suku valtaistuimelta ja nostaa sinne toinen, Eerikin suku, tai — Kaarlo-herttua. Jos talonpoikajoukko ominpäin kapinoi, oli se hajotettava ja rangaistava, jos kapinalla oli valtiollisia mullistusaikeita, oli hänen tärkeintä saada johtaja käsiinsä, — siihenhän kapina silloin päättyisikin. Juuri siksi oli Klaus rauhanehdoksi pohjolaisille määrännyt, — luvaten heille vapauden linnaleiristä —, että he jättäisivät johtajansa hänen käsiinsä. Vaan sitä ennen hän tahtoi saada varmuuden, oliko hänellä tuosta hinnasta todella mitään voitettavana.
— Mutta missä on isäni, missä? kysyi Olavi innolla, kun ei marskia alkanut kuulua herrojen kokoukseen.
— Hän lähti äsken ajamaan Liuksialaan, puhuttelemaan Kaarina-rouvaa ja kyselemään Kustaa Eerikinpojasta, — kelläpä hänestä varmemmat tiedot olisi, kuin itse äidillä.
— Lähti itse sinne?
— Niin, hän tahtoo saada asiasta varmuuden, — ottaa kai rouvan lujille.
Olavi päätti silloin heti lähteä isänsä jälestä Liuksialaan, — hänellä oli juuri varmat tiedot tuosta asiasta, jota hänen isänsä niin hartaasti tiedusteli.
Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla tällä matkalla. Poltettuja aateliskartanoita, ryöstettyjä sotilasasuntoja tien varsilla, tiellä särkyneitä valjaita, rekiä ja tavara-arkkuja, joita pakenijat siihen olivat jättäneet, kun hädissään ja kiireissään olivat painuneet eteläänpäin. Aatelisten perheet ja muut herrasväet olivat äsken koko Hämeestä paenneet Hämeenlinnaan, sen muurien turviin, heidän miestensä rientäessä aseissa yhtymään sotajoukkoon. Koko Hämekin oli näet jo kiehumustilassa, senkin rahvas kohottelihe kapinaan. Mutta Liuksialasta eivät olleet väet paenneet, Kaarina-rouva oli turvallisesti jäänyt kartanoonsa, hän oli saanut nuijamiehiltä varmat viestit, että häneen ja hänen omaisuuteensa ei ole kukaan uskaltava koskea.