Marski oli saapunut Liuksialaan vasta vähää ennen kuin hänen poikansa. Hän oli matkapuvussaan, turkeissa ja kallokkaissa, astunut suoraan ja ankarana Kaarina-rouvan eteen ja kysynyt:
— Missä on poikanne, Kaarina Maunontytär? Mitä tiedätte hänestä?
Rouva oli säpsähtänyt ja kalvennut.
— Poikani, se onneton, onko hän sitten todellakin näissä kauheissa meteleissä mukana? Onko hän täällä?
— Siitäpä on kysymys, kuka sen paremmin voisi tietää kuin te. Tunnustakaa! — Marskin ääni jyrisi uhkaavana. — Viisaasti teette, jos ilmoitatte kohta kaikki, kaikki mitä tiedätte. Minä en enää tahtoisi kuljettaa kuningas Eerikin puolisoa vankilaan.
Itkien vakuutti rouva täydellisen tietämättömyytensä. Hän ei ollut saanut pojaltaan mitään viestejä, sittenkuin he kesällä olivat tavanneet toisensa Räävelissä. Huhuna oli hän kuullut, että hänen poikansa sanottiin olevan kapinajoukossa, vaan ei sitä uskonut.
— Se on mahdotonta, hän on siksi liian heikko, liian horjuva ja päättämätön.
— Niin minustakin, todisti marski hieman pilkallisesti, vaan kävi taas vakavammaksi. — Mutta sittenkin, voisihan olla mahdollisuuksia… Te ette siis ole täällä nähnyt poikaanne?
— En, en koskaan.
— Ettekä tiedä huhujen syntymisestäkään mitään?