— En mitään.
Marski oli jo rauhottunut, mutta vieläkin eräs epäilys kalvoi hänen mieltään. Hän astui Liuksialan rouvan eteen ja virkkoi:
— Ja sittenkin tiedätte jotakin. Minä autan muistoanne. Kun me palattiin Räävelistä poikaanne tapaamasta, jäi sinne eräs nuori neitonen, joka ei ole vieläkään kotiinsa palannut. Mitävarten jäi hän sinne?
Kuningatar joutui hämilleen, tuota kysymystä hän ei ollut odottanut. Hänellä oli kyllä tieto Elinan rohkeista aikeista ja unelmista, — tyttö ei ollut malttanut olla niistä hänelle kertomatta —, eikä hän ollut hennonut eikä tahtonutkaan niitä vastustaa. Mutta hän ei ollut uskonut, että kukaan muu olisi niistä mitään aavistanut, ja siksi marskin kysymys häntä pelotti.
— Niin, minä tiedän sen. Hän on haaveksiva tyttö, hän aikoi uhrautua sairaloiselle pojalleni hoitajattareksi, tahtoi viihdyttää hänen kaihojaan ja rohkaista hänen lannistunutta mieltään.
— Ja taivuttaa hänet tulemaan Suomeen, jossa kapinan kiihko kansassa kiehui, — eikö niin?
Kaarina-rouva huoahti:
— Niin, hänellä oli suuria unelmia, uhkarohkeita haavekuvia, mutta, te tiedätte sen, — turhia unelmia. Heikko poikani ei rohkeneisi käydä niitä toteuttamaan, vaikkapa hänellä olisi voimakkaampikin tuki, kuin yksinäinen, köyhä, haaveileva tyttö.
Marski oli käynyt miettiväksi, käveli pari kierrosta lattialla ja puisti päätään epäilevästi:
— Puhutte ehkä totta; jos poikanne olisi täällä, olisi hän voimakkaamman avulla tänne saatu. Mutta sittenkin … tuo sitkeä huhu, josta kapinoitsijat elävät … ei, minun täytyy saada varmuus: onko Kustaa Eerikinpoika täällä vai eikö?