— Mutta miehestäni, ettekö hänestä tiedä mitään. Missä hän on, onko hän tervennä vai sairaana?
— Tervennä kai. Viimeiset kuulumiset hänestä kertoivat, että hän poltatti Kyrön pappilan, rangaistakseen pappia, joka oli ollut kapinoitsijain puolella. Useita nuijamiesten johtajia hän siellä myös hirtätti.
— Poltatti ja hirtätti … ettekö tiedä muuta kuin noita kauhistuksia … ei, tänään ette saa toista haarikkaa olutta.
Olisihan Prinkkalan herra tiennyt yhtä ja toista muutakin, jota lentävä maine jo Turun seuduilla kauhulla kuljetti mökistä mökkiin ja suusta suuhun, kertomuksia nuijakapinan verisistä vaiheista. Vapisuttaen ja peljättäen kulki näet maassa kuvauksia myrskyn riehunnasta ja tuhotöistä. Veritöitä olivat sekä kapinoitsijat että kapinan kukistajat harjoittaneet. Avantoihin olivat talonpojat upotelleet vangittuja huoveja ja aateliskartanoissa raa'asti raiskanneet turvatonta väkeä. Vaan huovien kosto oli ollut vielä julmempaa. Juuri Kyröstä kertoi nytkin äsken saapunut sanoma kamaloita juttuja, kertoi, kuinka marskin omain silmäin edessä voitettuja ja heidän omaisiaan oli silvottu, kuinka eräänkin kapinanjohtajan raskaana oleva vaimo oli viilletty palasiksi, niin että sikiö oli lähtenyt ryömimään ulos, ja kuinka lapsia oli vartaaseen seivästetty. Ilmajoella oli pappeja kolhittu kuoliaiksi kirkonavaimilla ja jo haudattujen nuijapäällikköjen ruumiita oli kaivettu haudoista ja vedetty hirsipuuhun… Savon puolelta saapui sanomia, miten marskin huovit esim. olivat saaneet saarroksiin pienen kapinajoukon ja erään kosken rannalla sitten ruvenneet yksitellen telottamaan talonpoikia, toisten sitä katsellessa. Vaan kun telottaja kyllästyi ja rupesi niskoittelemaan, hakkautti huovipäällikkö hänetkin viideksi kappaleeksi ja pakotti sitten vangitut talonpojat mestaamaan toinen toisensa, kunnes yksi ainoa jäi jälelle…
Näitä tällaisia kauhukertomuksia kulki jo viljalti yli maan, ja paljo niistä olisi Prinkkalan herrakin tiennyt kertoa, vaan hän ei tahtonut peljättää huolestuneita naisia. Häntä itseäänkin miltei puistatti niitä ajatellessaan, ja siinä istuessaan muisti hän niin selvästi marskin uhkaavat jäähyväissanat: »syyttäkööt itseään, jos se tapahtuu säälittä ja armotta», — hän näyttää nyt todellakin iskeneen suonta syvälle. Hetken näin mietteissään ääneti viivyttyään ja haarikkansa pohjaan juotuaan nousi vanha linnanpäällikkö ja virkkoi:
— Mitähän koirat nyt niin äkäsesti kaupungilla haukkunevat, täytyy mennä tähystämään, saapuuko ketään.
Ebba-rouva ja Anna jäivät taas kahden vastakkain istumaan ikkunasyvennykseen ja rupesivat jatkamaan käsitöitään. Vaan hetken kuluttua vajosi taas neule Annan syliin ja hän huoahti melkein tuskalla:
— Oi jos saataisiin edes joitakin tarkkoja viestejä, tämä epävarmuus on kuolettava!
— Niin, kun saataisiin! toisti Ebba-rouvakin, kääntäen katseensa ikkunasta, jonne se oli ollut kiinnitetty. Vaan hetken kuluttua hän jatkoi: — Noinko suurella jännityksellä odotat sinäkin, Anna, tietoja miestemme kohtalosta? Niin, niin, aika on täperä, sotajoukon täytyy välttämättä palata, ennenkuin vedet aukiavat, sillä silloin voi herttua minä päivänä tahansa olla täällä linnan edustalla.
Anna ei vastannut. Hänen ajatuksensa, nuo levottomat ja toivottomat, kulkivat omaa uraansa, päinvastaiseen suuntaan kuin Ebba-rouvan, eikä hän niitä voinut tädilleen ilmaista. Ja siitä juuri hänen levottomuutensa aina yhä kasvoikin, kun hän ei koskaan voinut kellekään paljastaa sydämmensä risteileviä mietteitä, huolia ja pelkoja, kun hänen täytyi ne huolellisesti itsekseen kätkeä, voimatta kertaakaan keventää mieltään. Ne tiedot, joita hän ikävöi, olivat niin aivan toiset kuin Ebba-rouvan; hänen pelastumisentoivonsa oli taas suistunut, siitä ei ollut enää epäilystä, vaan miten oli käynyt hänen sulhonsa? — siitä Anna niin ikävällä sanomia odotti. Oliko hengissä vielä vai kaatunutko oli, oliko päässyt pakenemaan vai kiinnikö joutunut, hurjistuneiden voittajien vangiksi…? Löytyneekö koskaan enää?