Vaan Ebba-rouva jatkoi äskeistä ajatustaan ääneen, kuvasi, kuinka haikealla ikävällä, melkein tuskalla, hän miestään odotti; ei koskaan nuorena morsiamena ollut hän sellaisella jännityksellä sulhoaan odottanut, kuin nyt tuota vanhaa ukkoa, joka jo olisi tarvinnut lepoa ja hoitoa. Hän kukistuisi ikäväänsä, kertoi hän, ellei toki varma toivo häntä virittäisi. Vaan Anna ajatteli itsekseen: voi, jospa minun toivon kivenkään vielä koskaan virkistäisi!
Silloin juoksee yhtäkkiä nuori Juhana lumisena ja pohteessaan sisälle ja ryntää äitinsä luo:
— Maantieltä saapuu mustanaan väkeä, ratsuväkeä ja jalkaväkeä. Katsokaa äiti, jo tähän näkyy etujoukko … noin, äiti, kuin ratsut korskuvat.
Ebba-rouva oli ensi hetkessä lennähtänyt kalpeaksi: oliko joku uusi nuijajoukko sotaväen poissaollessa marskin selän takana kokoontunut ja nyt jo hyökkäämässä linnaa vastaan? Vaan samassa hänet taas valtasi rohkea, ilonen luottamus: ei, se on tietysti Klaus, joka palaa, sehän täytyy olla hän! Tosiaankin, omaa väkeähän siinä on, — tutut ovat marskin huovit leveistä hirvennahkavöistään ja pitkistä miekoistaan… Noin, laskusilta putoo alas, käydä linnaan omain miesten.
Ilon valtaamana juoksi Ebba-rouva portaita alas. Siinä oli tuttu saanireki, josta kookas vanhus nousee … tuokion kuluttua lepäsi Ebba jo miehensä syleilyssä ja poissa oli pelko ja ikävä ja kalvava huoli.
Klaus Fleming oli palannut etujoukkoineen kukistamasta nuijakapinan, sammuttamasta sen rovion, joka lähes kolme kuukautta sitten, joulun alla, niin uhkaavana oli leimahtanut yhtaikaa monelta suunnalta. Etujoukko oli rientomarsseissa palannut rantateitä myöten Turkuun ja siksi sen tulosta ei ollut viestejäkään linnaan ehtinyt. Ja siksipä tuntuikin nyt niin oudolta, kun taas Turun linnan rakennukset yhtäkkiä täytenään kuhisivat isoäänistä, huutelevaa sotaväkeä, joka sinne majoittui lepäämään ja juhlimaan onnistuneen retkensä palkaksi. Vaan Klaus-herra kutsui voittoisat päälliköt ylös linnan juhlasuojiin ja astui itse vaimonsa taluttamana yksityisiin huoneihinsa perhettään tervehtimään.
Aivan entisellään ei Klaus Fleming kuitenkaan palannut. Matkan vaivat ja mielen jännitykset olivat kyntäneet vakoja tämän rautasen miehen kasvonpiirteisiin ja siltä näytti, kun hän portaita ylös nousi, että hänen täytyi ponnistaa, kantaakseen vartalonsa yhtä suorana ja jäykkänä kuin ennen. Tuo sankka tukka, joka näihin asti oli ainoastaan hienosti harmahtanut, oli nyt käynyt melkein valkeaksi ja matkapukua mieheltään riisuessa huomasi Ebba-rouva hänen katseessaan yhä selvemmin tuon melkein kaihoavan ilmeen, jonka hän ensi kerran oli nähnyt, kun Klaus lausui jäähyväisensä, lähtiessään kukistamaan talonpoikain kapinaa.
— Rasittunut olet, ukkoseni, vaan jumalankiitos, sinä olet toki palannut tervennä kapinan kukistettuasi, puhui Ebba-rouva hellyydellä.
— Niin, me olemme palanneet, me olemme tehneet velvollisuutemme, vastasi marski, asetellen aseitaan seinälle paikoilleen. Ja istahtaessa sitten vanhalle paikalleen pöydän päähän jatkoi hän melkein suruisella äänellä: — Mutta soisinpa kernaasti, että tämä retki olisi tekemättä, ettei sitä olisi koskaan tarvinnut tehdä!
— Kuka sitä ei soisi. Vaan nythän on toki rauha palautettu, nythän saat sinäkin levätä.