— Ei, Ebbaseni, ei tule mulle lepoa eikä rauhaa, ennenkuin haudassa.
Se tulipalo, joka nyt sammutettiin, oli vain sivulieska, joskin
vaarallinen; päärovio ei ole vielä syttynytkään, vaan se syttyy pian.
Ja meidän täytyy kyetä sammuttamaan sekin.
Tervehtiessään lapsiaan, viiväytti hän kauan aikaa poikansa Juhanan kättä omassaan ja virkkoi puolittain kuin itsekseen:
— Sinä poikani ehkä saat nähdä sen haavan kasvaneen umpeen, jonka nyt olemme kansaan iskeneet, — minä en sitä enää saa. Ja kumminkin olisin niin hartaasti suonut näkeväni Suomen kansan kasvavan terveeksi ja voimakkaaksi.
Hetkisen siinä levättyään läksi marski ruhtinaansaliin, jossa Suomen aatelisherrat, jotka olivat yhtyneet marskiin hänen retkellään ja palanneet hänen mukanaan Turkuun, jo olivat koossa. Siellä vallitsi ehyt ja sopusointuinen mieliala heidän keskuudessaan, veljeys sovinnollisempi kuin ennen koskaan. Kaikki entiset epäilykset ja arvelut olivat tänä talvena haihtuneet. Herttuan nostattama vaarallinen kapina, joka yhtä turmiollisesti oli uhannut heitä kaikkia ja jota yhdessä kukistamasta he nyt palasivat, oli ikäänkuin sulattanut eri ryhmäin miehet toisiinsa ja tuota sulautumista olivat Ruotsista juuri saapuneet viestit vielä omiaan vahvistamaan. Herttua oli viime aikoina vieraantunut Ruotsinkin aatelistosta, jopa koko valtioneuvostosta, jota hän jo vainosi, — ei, nyt ei ollut enää epäilystä siitä, kenen puolta tulisi pitää! Sama herttua varustaa parastaikaa laivastoa ja armeijaa, tullakseen muutamain kuukausien perästä Suomeen heitä asevoimalla kukistamaan. Tulkoon, tuumivat Suomen herrat äskeisten voittojensa rohkaisemina, yhtenä miehenä aikoivat he Klaus-herran johdolla viimeisiin asti häntä vastustaa ja jos mahdollista kuumilla tervehdyksillä saatella hänet Ruotsiin takasin… He tunsivat nyt vihdoinkin olevansa yhden pesän poikuetta, yksiä suomalaisia aatelismiehiä.
Tällainen vahva toverimieli vallitsi ruhtinaansalissa marskin sinne saapuessa ja osaksi innostuneina, osaksi leikillisinä, tarinoivat herrat siellä päättyneen retken muistoista, kertoen toisilleen kaskuja ja vaihdellen tekemiään havaintoja. Viinikippoja oli jo kannettu esiin, kotiintulon maljoja juotiin.
— Terveydeksenne, Suomen miehet! virkkoi marski maljaansa tarttuen. — Jokainen on tehnyt velvollisuutensa ja tehnyt sen hyvästi, me voimme luottamuksella katsoa tulevaisuuteen. Juokaa, iloitkaa tänä iltana, sen te olette ansainneet!
— Terve! rautamarskin malja, Suomen karhun malja! kuului huutoja vastaukseksi ja tiheään tyhjenivät tinaiset pikarit. Mutta raakoja pilkkapuheitakin kuului joukosta, vahingonilon töykeitä huutoja:
— Ilkan malja, huusi yksi, hänen, joka nyt pelottelee variksia
Ilmajoen pelloilta!
— Ja »talonpoikaiskuninkaan» malja, hänen, joka meille koko nämä lystit laittoi. Olkoon nyt tervetullut Turkuun!
— Ja Kustaa Eerikinpojan malja, — hänhän se on haahmollaan koko kapinaa johtanut!