— Hämeenlinnaan, vankina elämään, ja muistelemaan unelmaini kaatumista, — ijäksi. Jää hyvästi!
Laivat ovat jo etäällä toisistaan, purjeita laskeutuu väliin, orpanukset eivät näe enää toisiaan. Anna vetäytyy kyynel silmässään pois kaidepuun vierestä; serkulla vankeus, hänellä vapaus edessään … liian puolueellinen oli sittenkin kohtalo! Vaan muuttaa sitä ei voi, seurata vain sen johtoa! — Siinä heidän laivaa juuri loitonnetaan laiturista … ja siinä hänen sulhonsa… Hieronymo seisoo rannanpuoleiseen kaidepuuhun nojaten keskustelussa jonkun rannalla seisovan tuttavan kanssa … niin, sehän on Gröning, joka linnasta on kiirehtinyt takasin rantaan lankomiestään tapaamaan. Anna kuulee vain viimeiset lauseet siitä heidän hiljaisesta keskustelustaan.
— Sinä olit väärällä puolella, lankomies, sitähän sulle aina sanoin, väitti Hieronymo. — Näet nyt!
— En tiedä, olinko väärällä, vaan minun täytyi olla sillä puolella.
— Miksi täytyi?
— Sitä et ehkä sinä ymmärrä. Mutta katsos, minä olen suomalainen…
Laiva loittoni rannasta, purjeet alkoivat saada tuulta ja hiljaa lipui alus joen suuta kohden. Kaupunki häipyi näkyvistä saarten taa, joiden rantametsä jo kainosti vihannoi hienolla hiirenkorvalla ja joissa nurmi pälvipaikoissa, nietosten lomissa, teki ensimmäistä nukkaa. Ja vähän ulompana selällä näkyi taas hienoja utuaaltoja liitelevän vedenpinnalla, kun keväinen aurinko lämmitteli talviseltaan kylmiä syvänteitä. Sitä sumukon hilpeää tanssia katseli kauan laivan kaidepuuhun nojautuva tyttö. Hänen mieleensä palasi niin elävästi eräs keväinen veneretki, jolloin kaksi neitosta oli tuon utuaallokon heiluvasta hypystä ennustellut vastaisia vaiheitaan ja suunnelmoinut tulevaisuutensa unelmia ja toiveita. Ja hän tunsi kiitollisuutta sydämmessään, noita kevään kepeitä hengettäriä katsellessaan, niin syvää kiitollisuutta: sillä hänelle ne olivat hänen pienen onnensa taikoneet…
Vaan etäämpää rannan puolelta näkyivät vielä Turun linnan ja kirkkojen tornit, ja kirkoista kumahteli myötätuuleen kellojen soitto. Siellä hautakelloja soitettiin.