— Sinä olet matkalla toteuttamaan unelmaisi onnea, Anna, lausuu Elina miltei katkerasti. Hän on käynyt kasvoiltaan kalvakaksi, hän on tänä yhtenä vuonna paljo vanhennut ja hänen silmissään on raukea pettymyksen ilme.
— Niin, minä olen sen saavuttanut, — vihdoinkin. Vaan sinä, — sinä palaat yksin?
— Minun unelmani on särkynyt, kaikki on lopussa.
— Et saanut häntä Suomeen?
— Hän ei luottanut itseensä, ei tulevaisuuteensa, hän pakenee kutsumustaan, pakenee minua…
— Siis hyljätty — serkku parka! Unelmasi kai oli, Elina, liian suuri.
— Niin, minä haaveksin suuruutta, mainetta, tapailin liian korkealle, siksi olen pudonnut alas. Sinä, Anna, haaveksit pikkusta onnea ja taistelit sen puolesta, — olkoon se sulle täyteläinen!
Annan silmään kierähtää kyynele, hän ei saa sanaa suustaan; häntä niin säälittää serkkunsa pettymys ja suru, joka hänen koko käytöksestään, jopa äänen värähdyksestäkin, ilmenee, ja hän sille surulle kyllä arvon osaa antaa. Vaan hän ei löydä sanoja tulkitakseen tunteitaan. Hänen tekisi mieli omaa onneaan valaa lääkkeeksi ystävättärensä kirvelevään haavaan, vaan hän tietää, että siihen ei lääke tepsi…
Jo on laituriin saatu vapaa kohta, lyypekkiläistä laivaa ruvetaan hinaamaan sinne ja matka serkusten välillä pitenee. Silloin kysyy vielä Anna:
— Ja mitä aijot nyt, Elina?