Vaan kuolon sanoman kuljettaja jatkoi matkaansa, saapui Turkuun. Mutta kauaksi hän ei sinne jäänyt, jo viiden päivän perästä oli hän palannut takasin Pohjan pitäjän nimismiehentaloon, vanhan Prinkkalan herran ja muutamain muiden suomalaisten aatelismiesten kanssa noutamaan Turkuun vainajan ruumista. Keli oli nyt aivan lopullaan, kun tämä saattokulkue teki matkaa Turkuun päin. Paksuun, mustaan harsoon kietoutuneena ajoi Ebba Fleming ruumisreen takana syvän surunsa masentamana, Gröning ratsasti ääneti ja miettiväisnä siinä vieressä ja vakavina seurasivat aatelisherrat perästä. Raskasta oli kelitön kulku, raskaita saattajain mielet ja mietteet. Vaan jäykkänä ja kankeana istui vanha Eenokki etummaisen reen ajolaudalla, kyyditen herraansa, kuten niin monasti ennen. Vaan hän tiesi tekevänsä sen nyt viimeisen kerran ja kunnialla ja huolella hän sen tehdä tahtoi, — sittenhän hänellä ei ollutkaan enää virkaa maailmassa.
Eräänä lauvantaina huhtikuun lopulla saapui saattokulkue vihdoin Turkuun ja kulki verkalleen melkein lumetonta rantakatua myöten kaupungin läpi linnaan päin. Mustaa lippua kantava airut ratsasti edellä ja julisti hautasaaton saapumisesta kansalle. Kuolinkellot soivat kaupungin ja linnan kirkoissa — ne olivat jo yhtämittaa soineet viikon — ja sotaväki, joka kadulla seisoi kunniavahtina, oli vakavaa ja juhlallista.
Äänetönnä seisoi väkijoukko. Siellä täällä paljastui pää ruumisreen ohimennessä, vaan yleensä oli vastaanotto kylmää ja tunteetonta. Miettiväisnä Gröning katseli tuota tiheää laumaa, joka rantakadun täytti, — Turkuun oli juuri näinä päivinä meren auettua saapunut ensimmäinen ryhmä saaristolaisia kevätkauppojaan tekemään, olipa jo etäisempiä aluksiakin satamaan saapunut ja toisia siitä valmistautui lähtemään; ja siksi oli sataman partaalla Turun oloihin nähden harvinainen väenpaljous, joka nyt seisoi ääneti ja jäykkänä, mutta kumminkin kunnioittaen, tiepuolissa ruumissaattoa katsellen. Tuo kansa ei ole tässä vietävää vainajata koskaan rakastanut, ajatteli Gröning, — ei, vihannut se häntä on, mutta se kunnioittaa kumminkin sitä rautavoimaa, jonka se ei luullut katkeavankaan…
Yhtäkkiä Gröning ikäänkuin havahtui näistä mietteistään. Hän oli tuossa saaristolaisjoukossa ollut vilaukselta tuntevinaan omituisesti tuttavat kasvot … niin siinä ne taas olivat nuo silmät, jotka hänelle veitikkamaisesti tervehdykseksi iskevät. Se on nuori saaristolainen, vieressään talonpoikaistyttö… Kuka voisi se olla…? Gröning katsoo vielä kerran ja tuntee … sehän on Birckholtz, hänen rakas lankonsa, tottatosiaan, se parantumaton veitikka… Gröning nyökäyttää hänelle vastaukseksi päätään ja ilosesti viittaa nuori saaristolainen laivaan päin, jossa juuri nostetaan purjeita. Nyt Gröning ymmärtää asian, nyt hän arvaa jo senkin, kuka tuo tyttö tuossa vieressä on.
Ruumisreki vierii verkalleen sataman ohi pitkin lumetonta katua. Vaan kun saapuu seuraava reki, jossa Ebba-rouva istuu, vaaleana ja syvän surun ilmeet kasvoillaan, mutta siltä suorana ja arvokkaana, ja hänen vieressään nuori Juhana Klaunpoika kalvakkana ja vakavana, silloin tarttuu talonpoikaispukuun puettu tyttö suonenvedontapaisesti vieressään seisovan nuorukaisen käsivarteen, ikäänkuin turvautuen siihen, ja silmille vedetyn huivin alta näkyy kyyneleitä vierähtävän hienoselle poskelle. Se tunteiden ristiriita, joka niin monesti oli Anna Flemingin mielessä riehunut, on taas saanut hänessä vallan. Tuota vanhusta, joka nyt kylmänä makaa arkussaan, on hän ihaillut, jopa rakastanutkin, tuossa surevassa perheessä on hän lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt ja sen ilot ja surut ovat olleet hänen omiaan. Hän on siinä kärsinyt, vaan se on siltä ollut hänen kotinsa… Tuossa pitäisi hänen nyt olla, lohduttamassa isättömiksi jääneitä ja lieventämässä lesken surua. Vaan sen sijaan hän kiittämättömänä karkurina seisoo siinä kylmäin syrjästäkatsojain riveissä, tuotettuaan tällä paollaan taaskin vereksen lisäsurun omaisilleen…
Annassa herää hetkeksi halu juosta esiin siitä väkijoukosta, viskautua tätinsä eteen rekeen ja huudahtaa: tässä olen, rangaiskaa minut…! Vaan hän säikähtää sitä ajatustaan, tarttuu sulhonsa käsivarteen…
— Miksi vapiset, tyttöni? kysyy Hieronymo. — Ja kyyneleitä! — tuossa perheessä olet luullakseni jo itkenyt kylliksi.
— Olen, vaan he olivat kumminkin kasvattajani, ja huonosti heitä palkitsen.
— Huonostiko, — no, pesäero on nyt kerran tapahtunut; päämies on kuollut, ja siitä kuolemasta meidän elämä alkaa. Heitä viimeiset jäähyväiset, Anna, nyt Klaus Flemingin perheelle, ja sitten laivaan…!
Laiva, jossa tuo nuori saaristolaispari oli varannut itselleen paikat Ruotsiin matkustaakseen, olikin jo purjehduskunnossa, valmiina lähtemään joensuusta merelle, ja hautasaaton ohimentyä talutti Hieronymo morsiamensa sen kannelle. Hetken kuluttua ruvettiin siinä jo köysiä maista irrottamaan ja kääntämään alusta laiturista. Vaan se ei päässyt kumminkaan vielä kääntymään, eräs toinen laiva, lyypekkiläinen kauppalaiva, joka juuri saapui satamaan ja pyrki laituriin, oli sen edessä ahtaalla joella, ja siinä syntyi, laivoja köysin hinattaessa, vielä hetkisen viivykki. Anna Fleming seisoi joenpuoleiseen kaidepuuhun nojauneena ja katseli, kuinka saksalaisessa laivassa miehet köysillä varppailivat. Mutta yhtäkkiä hän näkee tuon laivan kannella tutut kasvot … hän ei voi olla hiljakseen huudahtamatta, sillä sehän on Elina Fincke tuo, joka maston juurella noin pää kumarassa seisoo… Tämä kuulee myös tutun äänen, kohottaa päänsä, tulee lähemmäs ja niin kauan erossa olleet serkukset tervehtivät yhtäkkiä toisiaan ilostunein kasvoin ja vilkkain liikkein sen kapean juovan yli, joka erottaa laivat toisistaan. Tuokion he ääneti seisovat, ikäänkuin tapaillen sanoja ja hämmästyneinä odottamattomasta tapaamisesta, vaan samassa heille molemmille asema selviää. Ja hymy kangistuu heidän huulilleen.