Aamun sarastaissa, — huhtikuun 13 päivänä 1597 — ajoi taas yksinäinen ratsastaja samaa mustunutta talvitietä, jota hän edellisenäkin iltana oli kulkenut, vaan tällä kertaa Pohjan pitäjästä Perniöön päin. Matkan teko tuntui nyt vielä paljo raskaammalta kuin eilen. Keli oli tosin yön aikana kovennut ja aamun koetteessa löysi hevonen paremmin tiepaikan, vaan itse ratsastajalla oli taakka raskaampi. Hän oli nyt kuljettamassa sanomaa, ensiksi Perniön kuninkaankartanossa odottavalle, levottomalle rouvalle, sitten edelleen läpi maan Turkuun asti, että Viikin vapaaherra, Suomen käskynhaltija, valtakunnan neuvos, marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming oli kuollut. Ja sen sanoman kuljetus oli raskasta ratsastajalle, Kaspar Gröningille.
Vaan hän teki tehtävänsä, kertoi sanomansa ja kulon nopeudella lähti se leviämään yli Suomen niemen, syöksähti aateliskartanoihin, pistihe mökkeihin ja muonamiesten majoihin, kaikkialle iskien kuin odottamaton ukkosen salama, kaikkialla herättäen hämmästystä ja monia mietteitä.
— Klaus Fleming on kuollut!
Noihin sanoihin sisältyi niin paljo, sisältyi levottomuutta ja toivoa, surua ja iloa, epävarmuutta ja helpotuksen tunnetta. Ihmisten oli vaikea kohta oivaltaa tätä sanomaa. Myrsky oli käynyt yli koko maan, jaksamatta kukistaa rautatammea. Kukaan ei tiennyt, että tammi siinä myrskyssä oli saanut vamman, johon se tyyneen tultua itsekseen taittui. Se oli ollut niin voimakas ja kova, se oli yksin hallinnut kaikki ja tuntunut kukistumattomalta. Ja siksi loivat ihmiset, niin ystävät kuin viholliset, tämän sanoman saapuessa katseensa alas ja hokivat itsekseen:
— Klaus Fleming on kuollut!
Ja näitä sanoja seurasi tavallisesti kysymys:
— Mikä kaatoi mahtavan miehen?
Taikausko loi siitä kohta omat selityksensä. Pohjanmaan noidat, nuijamiesten vihan perijät, olivat muka kostaneet Nokian ja Santavuoren. Herttuan myrkynsekottajat olivat raivanneet pois tuon sitkeän esteen. Vaan se, joka kuolonsanomaa kuljetti, hymähti näille taikatuumille; hän arvasi syyt syvemmät, mutta maailmalle hän ei niitä selittämään käynyt.
— Klaus Fleming on kuollut! Mitä tapahtuu nyt?
Sitä ei kukaan osannut ennustella. Ihmiset katselivat huolestuneina ja arastellen toisiaan ja puistelivat miettiväisinä päätään.