Sanat tulivat katkonaisesti, vaan hyvin ne Gröning ymmärsi, — hän ymmärsi, että kaikki on lopussa. Siinä makaa rautanen mies, jonka tarmoa ei mikään maailmassa ole jaksanut lannistaa ja joka tahdonvoimallaan on hallinnut tuhansia … makaa siinä yksin ja avutonna, kuin rakennuksensa raunioilla, ja tekee itselleen elämänsä viimeistä tiliä, — maailmalle hän sitä ei tee.
— Minä tiedän sen, jatkoi potilas vielä, — herttua on voittava … niin, hän on jo voittanut… Suomen aatelisto on suuteleva ruoskaansa… Ja syy on ehkä meidän … me pakotimme heidät mukaamme … se perustus ei kestänyt … uskoimme liiaksi olevamme suomalaisia…
Hän vaikeni, makasi hiljaa. Yön hetket kuluivat, tuvassa ei kuulunut muuta kuin potilaan hiljainen hengitys, joka sekin toisinaan aivan kuulumattomiin vaimeni. Vartijat tarkkasivat, pääsisikö potilas uneen, mutta ei, hän lepäsi silmät auki, valvovana. Vihdoin hän taas kerran virkahti:
— Miksi olette niin ääneti, ystävät? Markkus, lue meille kappale hartauskirjastasi, joka on laukussasi.
Markkus meni hakemaan laukkuaan. Sillävälin kuiskasi marski hiljaa
Gröningille:
— Tuota kirjaa kuulen kernaasti; en tiedä, onko se luterilainen vai katoolinen, mutta se on koruton ja harras, ja minä uskon, että se on otollinen Jumalalle… Lue, mestari, kappale…
Mestari luki. Yksitoikkoisella, laulavalla äänellä hän laski tulemaan sivun ja toisen ja Klaus-herra näytti rauhallisesti kuuntelevan, maatessaan siinä silmä raollaan, hengitys tuskin tuntuvana. Markkus luki, luki edelleen… Vaan hänen lukiessaan nousi Gröning hiljaa, tarttui marskin peitolla lepäävään käteen: Se oli kankea.
— Mestari, sinä olet lukenut kylliksi, saneli hän harvakseen, laskien kankean käden vuoteelle.
Markkus laski kirjansa alas, koetteli vuoteella makaajan sydäntä, ja toisti hiljaa:
— Klaus Fleming on kuollut! — — —