— Ei hän tuo, väitti marski vastaan, nyt jo talttuneemmalla, vaimenneella äänellä. — He ovat päässeet pakoon, he hiipivät herttuan turviin ja hän on sittekin voittanut … hän on nöyryyttänyt meidät, hän on vielä kerran häpäissyt Flemingin nimen. — Ja hiljaa, murtuneella äänellä hän jatkoi, sammuvat katseet kattoon luotuina: — Me olemme siis pelimme tapanneet, olemme masennetut, herttua vei voiton…
Hetkisen hän siten hervotonna makasi, ikäänkuin masentuneen mielensä voittamana. Vaan se häiriö, jonka tuo äkillinen mielenliikutus ja liikanainen sielun ja ruumiin ponnistus oli vaikuttanut heikkoon potilaaseen, näkyi pian seurauksista. Kuume kiihtyi, tuokion kuluttua oli hän houreissa. Mutta siinäkin tilassa jatkoi sairas ja kiihtynyt mielikuvitus vielä äskeistä kulkuaan. Säihkyvin silmin ja hosuvin käsin oli hän ajavinaan pakenevia takaa, huudellen huovejaan kiirehtimään… Ja hän oli näkevinään Kaarlo-herttuan ilkeän hymyn ja hän haastoi juhlallisesti ja kovasti herttuaa kaksintaisteluun, vaati häntä kiihkein, loukkaavin sanoin miekkasille… Hän nauraa vain pirullisesti vastaan — ooh! — Marski kääntelihe vuoteellaan kuin poltteissa. Mutta ikäänkuin voitettuna hän taas vaipui alalleen, kylpien kylmässä hiessä.
— Ei, se on turhaa, he pääsivät sittenkin pakenemaan, kuiskaili hän. — Kaikki on lopussa, kaikki ponnistukset rauenneet… Ja Suomen herrat, raukat … mihin helkkariin te juoksette, miksi te aina kyhmitte ruotsalaisten jälissä, te meltomielet… Ja miksi sitä muuria revitte, jonka olen rakentanut Suomen turvaksi … te petturit … te … te … limannuolijaiset…! Missä huovini … minä opetan teidät … missä laivastoni, laivastoni! Oh, kaikki poissa; ne ovat hukkuneet Pohjanmaalle, hukkuneet nuijamiesten kanssa samaan avantoon…
Huolestuneina seisoivat mestari Markkus ja Gröning vuoteen ääressä, katsellen tuota taudin äkillistä, vaarallista käännettä ja kuunnellen hourijan katkonaisia lauseita. Turhaan koetti haavuri saada Klaus-herraa nielemään hänen rauhoittavia rohtojaan ja syvästi katui nuori kirjuri, että hän oli antanut aiheen tähän ärsyttävään kohtaukseen. Vihdoin marski kumminkin rauhoittui, hourekuvat näkyivät väistyvän pois ja potilas näytti vaipuvan virkistävään uneen. Virkoavilla toiveilla vartijat sitä seurasivat henkeään pidätellen.
Vaan jo tuokion kuluttua avasi marski silmänsä ja katseli levollisesti vuoteen vieressä seisovia. Mutta voimat olivat äärettömästi heikentyneet, hän tuskin jaksoi päätään kääntää, virkkoessaan Gröningille:
— Voimani ovat lopussa, hetkeni on tullut … niin, niin, minä tunnen sen, enkä valita…
— Lähetämmekö hakemaan Ebba-rouvaa? Hän voi olla jo aamulla täällä.
— Aamulla … se on myöhää. Ja hyvähän on näinkin, rauhallisesti kuolen… Ja hyvällä omallatunnolla.
Tuskin hengähdystäkään kuului tuvassa noiden heikkojen kuiskeiden välillä. Vielä loi potilas raukenevan katseensa kirjuriinsa ja puhui verkalleen:
— Minua sanotaan vallanhimoiseksi ja itsekkääksi ja julmaksi, — eikö totta…? Niin, minä olen ollut julma, mutta käsivarteni ei ole saanut olla pehmyt. Tarkotukseni tunnet ja vaikuttimeni … sinä olet myöskin suomalainen… Olemme koettaneet toimia niin, että tämäkin maakunta kerran voisi, kuninkaalleen uskollisena, seistä omilla jaloillaan ja omain miestensä varassa varttua… Suomalaiset eivät ole meitä ymmärtäneet … ei kansa eikä aatelisto … ja siksi on rakennuksemme kaatunut … kaatunut…