— Entä Anna, jäikö hän vielä Turkuun? Mitä, mikset vastaa, onko hän vielä sairaana?
— Ei, kyllä hän on jo terve, hän toipui kohta…
— Mutta mitä? — Marski kohottausi yhtäkkiä ryntäilleen vuoteellaan. — Mitä, onko hän kadonnut? Onko herttuan kirottu kätyri hänet löytänyt? Ovatko he paenneet yhdessä?
Turhaan koettivat Markkus ja Gröning rauhottaa marskia ja Gröning soimasi ankarasti itseään, ettei hän suoralla valheella ollut pitänyt salassa noita Yläneen tapahtumia, — tiesihän hän, millä kiihkolla Klaus Fleming vihasi Hieronymoa, joka oli häväissyt hänen nimensä ja tuottanut hänelle niin paljo ikävyyksiä, ja kuinka intohimoisesti hän oli vastustanut Annan joutumista tuon miehen kynsiin. Mutta nyt oli jo liian myöhää sekottaa pois asia, marski oli jälillä ja uteli käskevällä, kiihkeällä äänellä:
— Kerro kaikki, minä tahdon kuulla kaikki. He ovat siis paenneet yhdessä. Mistä? Onko Olavi pidellyt vankiaan liian höllästi, häntä Yläneeltä tuodessaan? Kerro!
Gröningin ei auttanut muu kuin kertoa koko tapaus, kuinka Anna oli jäänyt kateisiin ajomatkalleen ja kuinka Olavi, seuraavana päivänä saapuessaan Yläneen kartanoon, oli huomannut linnun lentäneeksi tiehensä, vangin paenneen Flemingin neitosen seurassa. Oli lähetetty huoveja hakemaan pakolaisia, vaan paikkakuntalaiset eivät olleet heitä nähneet eikä ollut vihoissaan riehuva Olavi saanut Yläneen typertyneiltä vuokraajiltakaan mitään osviittoja.
— Mutta pakolaiset ovat otettavat kiinni, maksoi mitä maksoi, tuhat huovia heidän jälilleen joka taholle! huusi marski nyt vihan koventamalla äänellä ja hyppäsi kiihkoisena vuoteeltaan, asettuen ylisillään uhkaavan näköisenä lattialle seisomaan. — Me tarvitsemme tuon miehen, ainoastaan hän voi meille todistaa herttuan syyllisyyden kapinaan … hän on vangittava…! Ja Anna … ei, herttua ei saa tuntea sitä tyydytystä, että hänen elkeensä, naittaa neitonen Flemingin suvusta orjalleen, onnistuisi … ei saa…!
Marski astui pari askelta eteenpäin, horjahti, pysähtyi, ojensi kätensä tavattomalla kiukulla ja puhui kähisten:
— Anna, Anna, sinussa oli liiaksi äitisi halpaa verta, sinä et tuntenut nimesi arvoa!
Kauhuissaan seisoi siinä mestari Markkus katsellen riehuvaa potilastaan, ja vaivoin sai Gröning lempeällä pakolla kiihkonsa jännittämän, mutta kumminkin heikkouttaan huojuvan vanhuksen laskeutumaan takasin vuoteelleen. Hän koetti marskia lohduttaa vakuuttamalla, että Olavi, joka huovijoukolla oli pakolaisia takaa-ajamassa, kyllä heidät tapaisi ja toisi takasin talteen Turun linnaan.