— Tunti sitten join kauhallisen keitostasi, kelpo Markkus. En hikoile, en nuku. Rohtosi ovat ehkä hyvät, vaan minussa täytyy luonnon voittaa, voittaa tai taittua.
Ja haavurin varoituksista huolimatta jatkoi hän puhettaan:
— Vai ei mitään Puolasta … no, ehkä emme häntä täällä tarvitsekaan. Laivasto on ensi avovedellä valmis purjehtimaan Pikkalasta ja se onkin nyt kelpo kunnossa. Ja Turun linnaa kestää herttuan hyvän aikaa paukuttaa… Vaan jos kuningas nyt saapuisi, emme me täällä herttuaa odottaisikaan. Me purjehtisimme kohastaan Tukholmaan, keräisimme Ruotsin tyytymättömät joukkoomme ja ajaisimme parissa päivässä Kaarlon herttuakuntaansa, — kiittäköön onneaan, jos saa pysyä siellä. Ja hallitus Ruotsissa uudelle kannalle…
— Jäisittekö itse sinne? kysyi Gröning, hänkin jo marskin kuvauksista innostuneena.
— Minä, en, en koskaan, ei meillä ole sitä kunnianhimoa. Ei, Suomeen me palaisimme, meillä on täällä paljo toimitettavaa ja tämän maan hallintoon tahtoisimme käyttää viimeiset vuotemme. Näihin asti on hallintomme Suomessa ollut kuin sotakomentoa, raudankovaa ja armotonta … niin, niin, se on ollut liian kovaa, vaan se on ollut pakosta. Mutta sitten, rauhan palattua, tahtoisimme vielä katsoa, mitä voitaisiin tehdä tämän kiusaantuneen kansan hyväksi…
Heikolla äänellä, mutta innostuneena ja tuumiinsa kiintyneenä marski näitä kuvaili. Hän oli vilkastunut, kääntelihe vuoteellaan, poskille kohosi veri ja silmissä paloi kuuma hehku. Vaan usein hänen täytyi levätä väliin, henki kulki raskaanlaisesti, tuntui kuumentavan ja ahdistavan, — hän oli niin tottumaton tautivuoteessa makaamaan. Turhaan mestari Markkus kehotti häntä vaikenemaan ja voimiaan säästämään, turhaan myöskin Gröning tarjoutui poistumaan, jättääkseen isäntänsä lepäämään. Marski viittasi kädellään häntä viipymään. Ja hetken ääneti maattuaan hän kysyi:
— Kuitiassako lapset ovat kaikki? Anna kai on niille siellä emännöitsemässä, kun Ebba tuli Perniöön?
Gröning kävi vähän hämilleen tuosta äkillisestä kysymyksestä, hän vitkasteli hetkisen ja vastasi sitten vältellen:
— Niin, Kuitiassa ovat lapsenne, terveinä ja reippaina.
Vaan marski oli jo huomannut hänen äänessään jotakin epävarmaa; hän käännähti päin, loi kirjuriinsa terävän katseen ja uteli: