— Mutta mitä me sitten olisimme?
Marski ei vastannut, seisoi vaan siinä ja naputti sormellaan kuistin kaidepuuhun. Hän oli aavistanut tuollaisia tuumia liikkuvan Suomen nuorimpain aatelismiesten joukossa, eikä hän ollut niistä pahoillaankaan, mutta aivan yleiseen huutoon ei hän kumminkaan tahtonut noiden tuumain leviävän. »Ruotsista riippumattomia suomalaisia», tuo ajatus ei ollut niinkään uusi, kuin marski oli sanonut noille nuorille, huimapäille aatelismiehille, sen käsitteen ilmauksia oli jo kuluneina aikoina Suomessa joskus pilkistänyt. Marski muisti, kuinka hänen isänsä, Eerik Fleming, aikoinaan, jouduttuaan Kustaa Vaasan epäsuosioon, oli ollut kirjeenvaihdossa Preussin herttuan Albertin kanssa, joka oli koettanut saada Suomen johtavia miehiä tähän ajatukseen mieltymään. Ja Juhana herttuan itsenäinen hallitus Suomessa, hänen 7-vuotias hovinpitonsa Turun linnassa, olihan sekin ollut omiaan tuota samaa käsitettä suomalaisille tutustuttamaan. Entä hänen oma hallitusaikansa Suomessa… »Yhteinen mieli ja voimakas johto», oli nuori innottelija sanonut… Vaan marski katkasi tuon ajatuksensa: ei saa haaveksia, ainoastaan toimia…
Ilta oli tullut, nuorison leikki törmällä oli valjennut ja Vääksyn lukuisat vieraat olivat ruvenneet keräytymään talon suureen ruokahuoneeseen, johon illallinen oli katettu. Klaun vanhin poika, tuo hoikkanen ja hento Eerik, juoksi pihan poikki ilmottamaan isälleen, että Vääksyn emäntä kutsui häntä illalliselle. Marski, tuo voimakas, roteva, rautanen mies, katseli melkein säälien hentoa poikaansa, jonka poskille leikki ja juoksu oli nostanut kelmeät ruusut, ja taas eräs ajatus, joka oli lähtösin nuoren Särkilahden sanoista, vilahti hänen mieleensä. Vaan hän karkotti sen, siveli poikansa pehmyttä tukkaa ja virkkoi leikillisesti, ikäänkuin jatkoksi edelliseen keskusteluun:
— Mitä arvelet sinä, Erkki, asiasta? Olemmeko me suomalaisia?
— Mutta mitä me sitten olisimme, isä?
— Kas, jo toinen tekee saman kysymyksen. No, olkaamme sitten suomalaisia!
Hän käveli poikansa rinnalla pihan poikki ruokahuoneeseen, jossa toiset vieraat jo häntä odottivat, — sillä niin epäilevällä kannalla kuin Suomen aatelisto vielä olikin seuratessaan marskin tuumia, tunnusti se kumminkin empimättä hänet ensimmäiseksi joukostaan. Kunniapaikalle, pöydän päähän, oli hänelle sija varattu. Vaan siinä vieressä istui jo Henrik Horn, Kankaisten herra — Horneilla oli aina yhä sijansa Flemingein rinnalla.
III.
Kaksi viestintuojaa.
Häitä Vääksyssä kesti ajan tavan mukaan katkeamatta kolme päivää. Toisena hääpäivänä tapahtuivat vihkiäiset. Koko juhlayleisö lähti saattokulussa Kangasalan kirkkoon, joka oli lehväsillä vihannaksi puettu ja johon seudun koko rahvas oli näitä muhkeita juhlamenoja saapunut katsomaan. Tämä rahvas ruokittiin sitten vihkiäisten päätyttyä häätalossa; kuka tahtoi, oli sinne tervetullut eikä loppunut kesken olut eikä lihakeitto, joita Vääksyn pihoilla runsaissa mitoissa tarjottiin. Vaan sisässä väljissä asuinhuoneissa tanssivat morsiuspiijat ja rengit taidokasta, siroa häätanssia, huilut soivat ja häälaulut kaikuivat. Morsiamen ja sulhasen, jotka puoliväkisin vietiin rinnakkain istumaan häävuoteelle, oli siinä koko vierasjoukon edessä yhteisestä hopeasarvesta juotava häämalja, jolloin Kangasalan kirkkoherra, »isoherra», Georgius Henrici, luki sepittämänsä latinalaisen häärunon vastanaineiden kunniaksi. Näitä häätemppuja, joissa osaksi oli iloista ilvettä, osaksi vakavaa uskonnollista vivahdusta, kesti iltaan saakka, jolloin morsiuspari laululla ja soitolla saatettiin makuuhuoneeseensa. Sillävälin olivat vanhemmat ja sukulaiset tehneet lopulliset sopimukset myötäjäisistä ja huomenlahjoista ja Kustaa Stenbockin oli ollut nimitettävä, mitkä hänen tiloistaan olivat hänen vaimonsa omiksi luettavat.