— Ruotsista, herttuaallisena sanansaattajana. Vaan entäs sinä, mistä sinä tänne lennät?
— Puolasta, airueena kuninkaan luota. Vaan hittosoi, sinunhan pitäisi olla kotonasi Saksassa opettelemassa papiksi — ja nyt ratsastelet täällä herttuan käskyläisenä.
— Kuten näet. Vaan kuka opettaa nyt Turun pojille latinaa, teetkö sen sinä ratsastusmatkojesi välillä?
— Minä veisasin viisi latinalle ja olen nyt Flemingin väkeä, kuten näet.
— Väärällä tolalla, sen pahempi. Vaan eipä siitä riitaa.
— Eipä riitaa mitään. Vaan sinä Suomessa herttuan asioissa, — ai, ai, lankomies: vaarallisella tiellä!
Talonväki kuunteli kummissaan ja ymmärtämättä paljo mitään nuorten sanansaattajain keskenäisiä pakinoita ja kauan saivat nämä toisilleenkin selitellä, ennenkuin pääsivät asemasta aivan selville. He olivat todellakin ystävykset ja langokset, vaikka eri maista kotosin ja nyt niin eri asioilla. Ensiksi tullut heistä, tuo hymykatseinen nuorukainen, jonka tulo oli pysäyttänyt Anna Flemingin hänen juoksussaan, oli syntyjään saksalainen, vaan oli kolmisen vuotta sitten sattumalta tullut Suomeen ja löytänyt työalansa Ruotsista — nimeltään hän oli Hieronymus Birckholtz. Hänen ylioppilasaikanaan Heidelbergissa oli sinne näet tullut nuori suomalainen opiskelija Kaspar Gröning, papin poika Paraisista, joka oli osunut asumaan hänen vanhempainsa kotiin. Gröning, tuo myöhemmin tullut sanantuoja, oli yliopistovuosinaan niin tutustunut Birckholtzin perheeseen, että oli sieltä lähtiessään tuonut vaimonaan mukaansa Suomeen Hieronymon sisaren, ja olipa silloin nuori, seikkailuhaluinen Hieronymus itsekin lyypekkiläisellä kauppalaivalla seurannut lankomiestään tämän kaukaiseen maahan. Siellä talven viivyttyään ja maan kieliä jo vähän opittuaan oli hän Ruotsin kautta lähtenyt paluumatkalle kotimaahansa, vaan jäänytkin Tukholmaan, jossa Kaarlo-herttua juuri silloin tarvitsi kielentaitoisen airueen ja kirjurin. Gröning taas oli kyllästynyt latinan opettamiseen, johon hän ensiksi ulkomailta palattuaan Turun lukiossa ryhtyi, ja kun Klaus Fleming, joka itse ei ollut mikään kynämies, halusi taitavan ja luotettavan sihteerin, oli hän isänsä välityksellä tullut siihen toimeen ja matkusteli väliin tärkeissä asioissa marskin airueenakin.
— Ja mitäs uusia sinä nyt Ruotsista tuot? Paljo vehkeitä tekeillä, vai miten?
— Niitä varokaa! Vielä joudutte herrasi kanssa lujille, minä tuon sellaisia terveisiä. — Entä Puolassa — siellä kai torkutaan?
— Elkää luottako siihen, siellä pian herätään teidän tuumia tarkastelemaan. — Vaan mitäs me molemmat niistä! Tässä on satuttu häätaloon, tule, käydään hääiloa katsomaan.