Hilpeällä mielellä astuvat airueet pihalle, jossa Suomen herrat yhä kasvavalla jännityksellä ja epävarmoina odottelivat tietoja niistä molemmista kirjeistä, jotka äsken olivat saapuneet. Mutta Fleming viipyi kauan huoneessaan. Kun hän vihdoin astui sieltä ulos, oli hän kylmän tyyneen ja ankaran näköinen, niinkuin ainakin, vaan siltä näytti, että hänellä, aatelisherrain joukkoon kuistille kävellessään, oli pää tavallista pystömmässä ja varressa vielä entistä enemmän arvokkuutta. Hän istahti rauhallisesti portaille ja piirteli ääneti miekkansa huotralla kuvioita hiedikkoon. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Vihdoin käännähti marski katsomaan kokoontuneita herroja ja naurahti:
— Te olette uteliaita tietämään mitä maailmalle kuuluu, eikö niin? No, kuulumiset eivät ole mitään odottamattomia, mutta siltä varsin hauskoja. — Marski viivähti hetkisen, ikäänkuin tahallaan vielä kiduttaakseen odottavia herroja, ja otti sitten poveltaan kaksi paperikääröä. — Tässä on kirjeitä kahdelta taholta. Lukekaa itse, hyvät herrat, tämä mytty on Ruotsista, tämä Puolasta. Lukekaa, me emme tahdo salata mitään.
Hän avasi paperikääröt, ojensi ne herroille ja laskeusi itse mukavasti selkänojoon tarkastamaan, minkä vaikutuksen kumpanenkin kirje, kiertäen kädestä käteen, teki ahmiiviin lukijoihin.
Herttuan kirjeessä vilisi uhkauksia ja syytöksiä ja haukkumasanoja, eikä ainoastaan Flemingiä, vaan koko Suomen aatelistoa kohtaan, joka ei ollut yhtynyt hänen Upsalan kokouksessa teettämiinsä päätöksiin, vaan lykännyt kaikki valtakunnan hallintoa ja maan uskontoa koskevat asiat kuninkaan kotiintultua ratkaistaviksi. Klaus herraa herttua vaati — arvaten, ettei Stenbock ollut kyennyt vaikeaa tehtäväänsä suorittamaan, — luopumaan kaikista viroistaan ja vallastaan Suomessa ja »heti paikalla saapumaan Ruotsiin vastaamaan teoistaan».
Tämä kirje pani Vääksyn vieraat miettiväisiksi. Toiset näyttivät loukkautuneilta, varsinkin kun herttua kutsui Suomen aatelisia nimellä »rebelles», kapinoitsijat, vaan toiset teki kirjeen jyrkkä, uhkaava muoto aroiksi. Tuli sitten toisen kirjeen vuoro. Kuningas Sigismund kiitti Suomen aatelisia, jotka olivat kieltäytyneet yhtymästä mihinkään kuninkaan oikeuksia rajoittaviin toimiin ja yleensä vastustaneet Ruotsista häntä vastaan viritettyjä juonia. Syyskesällä hän lupasi tulla perintövaltakuntaansa itse järjestämään sen hallintoa ja kutsui Flemingin laivastolla häntä noutamaan. Klaus herralle hän oli vielä erityisesti suosiollinen, vahvisti hänet uudella valtakirjalla kaikkiin hänen virkoihinsa Suomessa, käskien hänen siellä pitää sotaväkensä koossa ja totella ainoastaan kuninkaalta suorastaan tulevia käskyjä.
Äänettöminä laskivat aatelismiehet, yksi toisensa perästä, nuo kirjeet käsistään. He olivat ymmärtäneet niiden sisällön, vaan heidän oli vaikea käsittää, miten ne olivat sovellettavat toisiinsa.
— No, mitäs arvelette? kysyi Klaus herra hiukan pirullisesti kääntyen Kurki-veljesten puoleen. — Ne ovat hieman vastakkaisia nuo kirjeet. Te näette, molempia emme voi totella, täytynee kai siis valita.
Neuvottomilta näyttivät aatelismiehet ja surumielisesti vastasi vanha
Laukon herra:
— Kiista on kehittynyt liian pitkälle, voineeko siitä enää sopua syntyäkään kuninkaan ja herttuan välillä.
Marski käännähti kärsimätönnä: