— Mitä se meihin kuuluu. Mutta meidän on toteltava toista tai toista.
Kumpaako?
— Siitä ei liene epäilystä, virkkoi Sten Fincke, Peipotin herra, joka nyt katsoi turvallisesti voivansa täydelleen kannattaa marskia. — Kuninkaan tahtohan on selvä.
— Selvä on, selvä, matki mietteissään Anolan herra.
— Ja selvä on herttuankin kirje.
— Siitä herttua itse vastatkoon, väitti Sten herra — Mutta me olemme liian halpoja kuninkaan käskyjä vastustaaksemme.
Se näytti olevan yleinen vaikutus saapuneista viesteistä ja, vaikka tämä ristiriita muutamia hyvinkin arvelutti, olivat kaikki valmiit tunnustamaan, että Klaus herraa heidän nyt ainakin vastaiseksi on seurattava — ei ole siinä valitsemisen varaa. Mutta ne nuoremmat miehet, joista kaikkien suomalaisten kannan olisi pitänyt jo ennakolta olla niin selvänä, olivat ihastuksissaan tästä uudesta käänteestä.
— Olisipa sekin, jos me suomalaiset vasten kuninkaan nimenomaista käskyä lähtisimme ruotsalaisten perässä juoksemaan, intoili Särkilahti nuoremmille tovereilleen. — He vastatkoot teoistaan, me olemme valinneet, me olemme heistä irti!
Mutta yksin syrjässä istui sanaa puhumatta vanha Kankaisten herra kuunnelleen näitä uutisia ja arvosteluja. Siinä oli nyt Suomen aatelisto väistymässä yhä edemmäs siltä kannalta, joka oli hänen sukunsa oma. Ukko tunsi, että tapaukset valmistivat ja kehittivät mieliä Suomessa yhä enemmän Flemingin eduksi, hänen asemansa vahvistui, hän oli nousemassa itsevaltiaaksi Suomessa, ja Kankaisten suvun merkitys siitä samaa rintaa laskeusi. — Mutta tämä käänne voi olla hetkellinen, tuumi ukko toisakseen, pian saattaa taas tuulla Flemingillekin vastaan. Suomikaan ei ole yksinomaa Suomen aatelisto, — vielä ei ole Klaus-herran asema varma… Olipa koko joukko uhkaa ukon varressa, kun hän nousi ja, eroten toisista herroista, yksin käveli kuistilta pois.
Tuota katseli Klaus Fleming ja siitä taas synkistyi hänen äsken niin kirkastunut muotonsa. Tuossa on vielä paha kanto kaatamatta; niinkauan kuin Hornin suku on vastassa, on Flemingein valta Suomessa epävarma. Tuo sitkeä suku täytyy kukistaa … ellei sitä ehkä voisi voittaa hyvällä…
Koko suureen häärahvaaseen olivat nämä äsken saapuneet uutiset, jotka nopeasti suusta suuhun levisivät, yleensä varsin rauhoittavasti ja rohkaisevasti vaikuttaneet. Mieliala, joka tietoja odotettaessa oli ollut alakuloinen ja raskas, virkistyi ja keveni, kun taas tiettiin, että kuningas oli yhä edelleen uskonut tämän maan johdon ja heidän kaikkien turvallisuuden Klaus Flemingin varmoihin käsiin. Rauhoittava ratkaisun tunne vallitsi siis Vääksyn vieraissa, kun illan suussa vielä lähdettiin yhteiselle kävelymatkalle kappaleen matkan päässä talosta olevalle kauniille Sarsakoskelle, jota myöten Längelmävesi vielä siihen aikaan laski vetensä Roineeseen — vasta ykstoista vuotta myöhemmin »ilkeä Iharinkoski saattoi Sarsan vaivaiseksi».