— Vaan sinä tunsit hänet kumminkin, tunnusta pois.
— Tunsin ja en. Kerran olen hänet nähnyt, silloinkin kaukaa. Ensi kerran hän nyt minua puhutteli.
— Ja kumminkin…! Osaako vakava Anna Flemingkin seikkailla? Vai mitä?
— Elä kysy, Elina, en tiedä mitään, en ainakaan vielä. Tule!
Hän juoksi edeltä aittaan, — eikä Elina tullutkaan jälestä. Anna näki Liuksialan rouvan tarttuvan toverinsa käteen ja taluttavan hänet keskustellen rannalle päin. Ja kauan viipyi Elina poissa yhteiseltä sisarvuoteelta. Siellä nuoret tytöt vallattomina vielä hetken pelihtivät ja kertoivat toisilleen naureskellen pikkusalaisuuksiaan, kunnes yksi toisensa perästä vaikeni ja hymy huulillaan vielä nauruunsa nukahti. Vaan Anna makasi valveilla odotellen serkkuaan rinnalleen ja mielessään uudistellen sitä sanatonta, salaista tarinaa, joka hänelläkin oli muistonaan vietävänä näistä upeista Vääksyn häistä.
Vihdoin saapui Elinakin sisarvuoteelle, hiipi hiljaa Annan viereen. Vaan nyt paloivat hänelläkin posket kuten äsken Annalla ja hänen äänensä värähti kuiskatessaan serkkunsa korvaan:
— Anna, nyt olen keksinyt unelmaini ruhtinaan. Nyt on minulla tilaisuus tehdä jotakin suurta ja sankarillista…!
— Ja mitä sitten?
— Se on salaisuus, suuri salaisuus, suurin maailmassa. Mutta tehkäämme eräs luja liitto, Anna, … sinulla on myös salaisuutesi … onhan?
— Salaisuusko — en tiedä. Vaan tehdään liitto.