— Hm, lasten ilveitä. Eikä Anna näytä liioin rohkaisevan liehakoitsijaansa.
— Kas, sinä et tunne kaikkia naisten metkuja.
Kävelyretkeltä palattua lausuttiin jo yleiset jäähyväiset; marskin perheineen piti näet jo aamun koitteessa lähteä matkalle laivastonsa luo, jonka kuntoonpanoa nyt täytyi kiirehtiä, ja toisten etelään päin, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin matkustajain, kuten Finckein ja Tottien, tuli seurata heitä. Turkuun päin kulkijat aikoivat äskenvihityn pariskunnan seurassa lähteä päivemmällä. Aikusin hankkiusi siis tänä iltana koko Vääksyn hääseura levolle, kukin hänelle määrättyyn suojaansa.
Anna ja Elina sanoivat myös jäähyväiset häävieraille ja astelivat yhdessä pihan poikki siihen suureen vaateaittaan, jossa yhteinen sisarvuode oli laitettu kaikille morsiustytöille. Vaan tällä lyhyellä taipaleella heille molemmille vielä ehti jotakin merkillistä tapahtua. Pihalla tulivat näet ensiksi vastaan molemmat päivällä saapuneet airueet ja näistä toinen tervehti heitä kohteliaasti, toivottaen hyvää yötä armollisille neitosille. Eihän siinä mitään outoa ollut, vaan Annan poskille se tervehdys kumminkin nosti helakan punan eikä hän sitä kätkiessään voinut vastata mitään. Vaan Elina vastasi ystävällisesti:
— Hyvää yötä teillekin. Joko huomenna matkustatte takasin Ruotsiin?
— En. Marski on käskenyt minun seurata mukanaan, saadakseni vastauksen.
— Tervetullut siis matkatoveriksi.
— Niin, tervetullut matkatoveriksi! sai nyt Annakin sanotuksi, silmäillen vielä taakseen, kun Elina jo oli kääntynyt poispäin. Vaan hänen äänessään oli tavallista hellempi kaiku, joten Elinakin kääntyi ympäri katsomaan, ja näki nyt veren liekkivän serkkunsa poskilla ja veitikan näki hymyilevän tervehtivän nuorukaisen silmästä.
— Mitä, tunsitko sinä entuudestaan tuon airueen? Mikä on hänen nimensä?
— En tiedä, en tosiaankaan…