— Ei ole kylmä — nuorukainen kuivasi hattuaan, joka äskeisellä kävelyllä oli hiestynyt — enkä muuten tiedä, viihdynkö erityisesti täälläkään. Kun ensi kerran tänne tulin, tuntui siltä, että johan joutunenkin jäisten peikkojen maahan. Vaan täällä olen tavannut parhaita ystäviäni; — eihän onnellisuus riipu paikasta, vaan siitä mitä siellä löytää, niistä vaikutuksista, niistä ihmisistä, joita kussakin paikassa tapaa. Ja minä olen varma, että mulle olisi onnenmaani Suomi…
— Josta ehkä huomenna lähdette, tuskin koskaan enää palataksenne.
— Monasti, neitiseni, monasti palaan vielä. Tännepäin on aina asioita ja onneni on, että ne asiat tavallisesti koskevat marski Klaus Flemingiä. Ja sitäpaitse…
Nuorukainen keskeytti lauseensa, hiukan epävarmana, uskaltaisiko hän sitä jatkaa siihen suuntaan, johon oli aikonut. Vaan neitosessa ei näkynyt minkäänlaista suuttumuksen eikä vierottavaisuuden merkkiä. Hän siis jatkoi rohkeasti:
— Ja sitäpaitse: tehän seuraatte marskin mukana Ruotsiin, kruunausjuhliin, eikö niin?
— Niin on aikomus.
— Silloinhan en tarvitse Suomeen tullakaan… Ei, elkää suuttuko suoruuttani, korkea-arvoisa neiti. Mutta sen luvan minä pyydän, että saan nähdä teidät sielläkin.
Anna loi auki suuret, vakavat silmänsä.
— Miksi suuttuisin, te sillä minulle ilon teette.
— Hei, tuohon käteen: me olemme ystävät sielläkin, niinkö?