Tällä matkallaan hän jo oli viipynyt kaksi päivää ja perhe oli sillaikaa odottanut Helsingissä. Mutta kaikille perheen jäsenille ei tuo odotusaika ollut käynyt kovinkaan pitkäksi. Elina Fincke, joka vielä sai oleskella marskin perheessä kunnes tämä matkustaisi Ruotsiin, käytti hurmaantuneena tätä joutoaikaa hyväkseen, saadakseen harjoittaa mielityötään, ratsastella vanhan Eenokin mukana maita ja mantereita pitkin huovien hurjimmilla hevosilla, ja hän panikin toimeen siellä sellaisia kilparatsastuksia, että pienen Helsingin porvarit sitä kummissaan katselivat. Ja Anna Fleming taas, hän säilytti nämä Helsingin päivät kauan mielessään herttasimpina muistoina ilottoman nuoruutensa ajoilta.
Jo matkalla Hämeestä Helsinkiin oli sitä pikaista tuttavuutta, minkä hän Vääksyn pihalla oli tehnyt herttuan sanansaattajan, nuoren Hieronymon kanssa, salasesti jatkettu ja Annan herkkä mieli, joka Paraisten selällä kerran oli nuorukaisen hymyileviin katseisiin niin omituisesti kiintynyt, oli sen jälkeen yhä lämmennyt ja sulamistaan sulanut. Hieronymus Birckholtz oli aikansa oloihin nähden ja varsinkin Suomen puolisivistyneeseen aatelistoon verraten oppinut ja hieno mies, oli saanut kotonaan huolellisen kasvatuksen ja oli itse maailman koulussa, pitkillä matkoillaan ja seikkailuillaan, oppinut tuntemaan ihmisiä ja kohtelemaan heitä. Hänen isänsä oli oppinut mies, lakitieteen tohtori Heidelbergin yliopistossa ja oli antanut pojalleen huolellisen kasvatuksen. Suvun sanottiin kuuluvan johonkin sivuhaaraan Meklemburgilaista aatelistoa, mutta vanha Hieronymus oli siirtyessään yliopiston opettajaksi toiseen valtioon tiedemiehen halveksumisella laiminlyönyt valvomasta aatelisoikeuksiaan Brandenburgin vaaliruhtinaskunnassa, ja siksi ei nuorella Hieronymollakaan ollut aateliskilpeä. Mutta miellyttävällä persoonallisuudellaan ja runsailla lahjoillaan oli Hieronymo Ruotsissa pian osannut voittaa ylhäistenkin suosion ja hän nautti jo Kaarlo-herttuan erityistä luottamusta, ollen hänen kamaripalvelijansa. Hänellä oli hyvä pää ja iloinen mieli, kaksi ominaisuutta, joita herttua piti suuressa arvossa, hän oli sukkela ja leikillinen ja valloitti niillä avuillaan helposti ihmisten suosion. Niillä hän pian oli voittanut Anna Fleminginkin taipuvan mielen ja, huomatessaan tehneensä neitoseen tavallista syvemmän vaikutuksen, pani hän parastaan sitä vaikutusta yhä vahvistaakseen. Se huvitti hänen seikkailijaluonnettaan ja hilpeästi virkkoi hän Gröningille, joka väliin varottaen puisteli hänelle sormeaan:
— Miksi emme valloitteleisi aatelisneitosia, onhan se niin hauskaa ajanvietettä ikävillä pikaratsastusmatkoilla ja viatontahan se myöskin on.
— Viatonta — panna hulluja tuumia neitosten päähän.
— Mitä hulluja, mulla on rehelliset aikeet!
— Sinun aikeesi…!
Mutta leikin sekaan tuli Hieronymon mieleen pian todempiakin tuumia; nuori seikkailija rupesi miettimään valloitustaan ja ne mietteet valtasivatkin hänen mielensä. Odotuspäiviään Helsingissä käytti hän tavatakseen neitosen niin usein kuin suinkin, eikä se vaikeata ollutkaan. Annan serkku, nuori Eerikki, oli vähän sairaana ja Ebba-rouva oleskeli siis enimmäkseen huoneessa häntä hoitelemassa. Sillävälin tapasivat aatelisneito ja nuori airut usein toisensa Vantaajoen varsilla ja kävelivät ahdetta myöten pitkiä matkoja keskustellen ja leikkiä laskien. Hieronymo esiintyi koko ajan käytökseltään nöyränä, alamaisena ja kunnioittavana, niinkuin vennon ylioppilaan sopi ylhäistä aatelisneitoa kohtaan, kertoili hauskasti matkoistaan ja seikkailuistaan ja kuvaili sattuvasti valtiollisia henkilöitä ja luonteita, jotka hän jo pohjoismaissa tunsi melkein kaikki. Ja aina väliin levättiin törmillä, piirrettiin nimiä koivun runkoihin ja ihailtiin sydänkesän kauneutta.
— Ettekö tunne ikävätä kotimaahanne, kysyi Anna eräänä iltapäivänä, kun he yhdessä olivat istahtaneet joen rannalle pienen putouksen kohdalle katselemaan veden vaahtoavia leikkejä, saman putouksen, jonka viattomia kevättulvia katsomaan sen jälkeen niin monet sukupolvet helsinkiläistä nuorisoa on kokoontunut.
— En. Jos minua koti-ikävä vaivaisi, en olisikaan se mikä olen, vapaa
ja huoleton luonnonlapsi, aina ilonen ja tyytyväinen missä olenkaan.
Luulenpa, että voisin elää ikäni aivan yhtä onnellisena Suomessa kuin
Saksassa, — niin, ehkä paljo onnellisempanakin.
— Viihdytte siis meidän kylmässä maassamme?