Eenokki peräysi juhlallisesti ikäänkuin sanain mukaan täyttämään herransa käskyä, vaan sillävälin ennätti jo pappi oven raosta luiskahtaa sisälle ja alkoi kohta surkealla ja liukkaalla äänellä ruikuttaa niin vikkelästi, ettei siihen toinen ehtinyt saada sanaakaan rakoon:
— Suomen kirkon seurakunnissa vallitsee sekasorto ja epävarmuus ja me papit emme tiedä, mitä me kansalle opettaisimme. Meidän korkea-arvoinen piispamme Ericus Erici on käskenyt meidän Lutheruksen opin mukaan poistaa kaikki paavilaiset kuvat ja menot kirkoistamme, mutta nyt liikkuu seurakunnissamme miehiä, omankin maan poikia, jotka tahtovat tuoda kaikki roomalaiset kuvat ja väärät liturgiiat takasin kirkkoihimme, ja sanovat teidän armonne sen sallivan. Ja kansa itse suosii noita paavilaisia menoja, teidän armonne, ja Ruotsista meille lähetetään Upsalan kokouksen päätökset allekirjoitettaviksi. Mitä pitää meidän tekemän?
Marski oli kärsivällisyydellä, jota Gröning ja Anna suuresti ihmettelivät, kuunnellut tätä sanatulvaa, mutta nyt se kärsivällisyys jo olikin lopussa ja hän pani jyrkän sulun tuolle tulvalle.
— Jo riittää, jo riittää, jo tuhattulimmainen riittääkin! No kanan villat! Pitäisikö meidän tässä vielä puuttua neuvomaan, mitä kuvia te saatte pitää kirkoissanne ja mitä ette. Jos ette siitä muuten pääse selville, kantakaa aina joka toiseksi pyhäksi kuvat kirkosta ulos ja joka toiseksi taas sisään. Ja minun puolestani saarnatkaa mitä oppia tahdotte, Saksan tai Rooman, sama se, mutta niihin elkää koskeko, jotka toista saarnaavat, sen minä vaadin.
— Mutta siitä syntyy omientuntojen ristiriita.
— Ei sanaakaan enää! Opettakaa kuvilla taikka kuvitta, mutta jättäkää omattunnot rauhaan! Menkää!
Eenokki autteli vähän pappia, joka vieläkin vitkasteli ja marski jäi taas tapansa mukaan hetkeksi itsekseen porisemaan:
— Papitkin tässä! Itse eivät tiedä tämäntaivaallista erotusta tämän taikka tuon opin välillä, vaan heitä Ruotsista lusikalla syötetään, heitä ärsytetään ja heidän kauttaan kansaa meitä vastaan. Mutta vielä minä niille liturgiiat laitan… Niin, mihin me jäimmekään tässä kirjoituksessamme, Kaspar Gröning?
Taas jatkettiin kirjettä kotvanen aikaa, kunnes oven takaa jälleen kuului ääniä ja väittelyä. Eenokki ei nähtävästi tahtonut laskea sisään uusia pyrkijöitä. Vaan nuo äänet kiusasivat marskia, hän tyrkkäsi oven auki ja huusi:
— Ketä siellä taas on?