— Pohjolaisia valittamassa samasta asiasta kuin äsken savolaiset, selitti Eenokki. Vaan yksi miehistä, joita hän hääteli ulos, huusi ääneensä:
— Meidän kuninkaan turvaamia oikeuksia loukataan, kun laitetaan majotusväkeä Pohjanmaalle.
Marski oli nyt kiukusta kiivaana:
— Vai valittamassa taas tekin Pohjanmaan miehet, Pohjanmaan, jota aina on lellitellen kohdeltu ja jolle aina on erityisiä vapauksia muiden rinnalla suotu! Ja aina te kumminkin olette kärkkäimpiä juoksemaan valitusretkillä. Mutta nyt se laupeus onkin jo lopussa; viisisataa ratsumiestä lisää minä teille lähetän, sen te tarvitsette, sillä te olette paljo helpommalla kuin muut ja teidän niskanne ovat liian jäykät. Juoskaa sitten taas ruikuttamaan herttualle Ruotsiin!
Marski löi äkäsesti oven kiinni ja ryhtyi heti taas sanelemaan kirjettä. Nyt se olikin käsillä viimeinen kirje, kirje Kaarlo-herttualle, äkänen ja pureva vastaus tämän vihaseen kirjeeseen. Marski saneli vielä loppulauseen ja otti itse kynän allekirjoittaakseen ja sinetillään varustaakseen kirjeen.
— Kutsukaa sisälle herttuan lähettiläs!
Anna säpsähti ja painoi päänsä papereihinsa, sillävälin kuin Hieronymo tuotiin sisälle. Marski katseli hetkisen äänettömänä nuorta lähettilästä. Tämä teki häneen sen vaikutuksen, että siinä on liukas ja epäiltävä mies, joka tietää asioita enemmän kuin tavalliset pikaratsastajat, ehkä liiankin paljo. Marski tuli ajatelleeksi niitä kiihottajia, joita laivastossa oli liikkunut ja sitä vankia, jonka oli täältä yön aikana kerrottu karanneen, — kunhan ei tällä veitikalla olisi osaa noissa elkeissä.
— Mitä tehtäviä on herttua määrännyt sinun Suomessa suorittamaan? kysyi hän kylmästi Hieronymolta.
— Viemään kirjeen teidän armollenne ja tuomaan vastauksen takasin.
— Eikä mitään muuta? Etkö tunne niitä miehiä, jotka ovat laivaväkeämme olleet yllyttämässä kapinaan? Etkö sattumalta tiedä, millä tavalla meidän huovien vangitsema maankulkija on yön aikaan päässyt pakenemaan lukitusta aitasta, etkä mihinkä hän on joutunut?