— Sulle uskallan, muille en. — Elina oikasihe suoraksi ja virkkoi juhlallisesti: — Se on Kustaa Eerikinpoika Vaasa.
— Nuorukainen, joka oli vankina kievarin aitassa?
— Se oli kuninkaaksi syntynyt nuorukainen, Eerik XIV:nen ja hänen kruununsa laillinen perillinen, Vaasasuvun päämies, Ruotsin toivo.
— Onneton prinssi! Mistä sinä tunsit hänet?
— Tuosta.
Elina veti poveltaan pienen luuhun piirretyn muotokuvan, joka silkkirihmasta riippui hänen kaulassaan. Se oli nuorukaisen kuva, muutamia vuosia nuoremman näköisen kuin tuo väsynyt mies, jonka Anna oli aitassa nähnyt istuvan nelikon pohjalla hinkaloon nojaten, vaan silmistä ja kasvojen piirteistä saattoi siltä erehtymättä tuntea miehen samaksi.
— Sinä sait tuon kuvan Vääksyssä?
— Ruotsin entiseltä kuningattarelta.
Ja siinä laivan kannella, istuen vierekkäin laivatykin jalustalla, kertoi Elina, hienon maatuulen kulettaessa laivaa länteen päin, orpanalleen kuiskien sen »suuren salaisuuden», joka viime päivinä oli niin kokonaan hänen mielensä täyttänyt ja, kuten hän sanoi, muuttunut hänen elämänsä päämääräksi.
Huomatessaan Vääksyssä Elinan erityisellä myötätuntoisuudella seuraavan hänen onnettoman poikansa kohtaloa, oli Liuksialan emännässä, Kaarina Maununtyttäressä, herännyt halu hänen kauttaan lähettää viestin pojalleen, jonka hän tiesi samana kevännä tulleen Saksasta Viroon ja sieltä Suomenlahden yli Porvoon tienoille. Jo pari vuotta aikasemmin oli Kaarina pyytänyt Juhana-kuninkaalta lupaa pojalleen, joka kiihkeästi ikävöitsi äitiään tervehtimään, tulla Suomeen, vaan kuningas oli silloin jyrkästi kieltänyt. Valepuvussakaan ei Kustaa siitä syystä uskaltanut lähteä Liuksialaan asti, vaan toivoi äitinsä tulevan tapaamaan häntä Porvoon tienoille; kirjoittaessaan äidilleen siitä Virosta oli hän ehdottanut Löfkosken kartanon Porneesin pitäjässä yhtymäpaikaksi. Vaan Kaarina ei, poikansa henkeä ja vapautta peljäten, uskaltanut tälle retkelle lähteä; hän tiesi, että häntä pidettiin tarkoin silmällä ja varsinkin Vääksyn häissä oli hän huomannut Klaus Flemingin, joka oli Juhana-kuninkaan suvun uskollinen puoltaja, epäluulolla varovan kaikellaisia vehkeitä Eerikin perillisten ja ystäväin taholta. Nyt matkusti tuo ankara marski huoveineen juuri samoille seuduille, jossa hänen onneton poikansa piiloili, — häntä piti siis varottaa, vaan Kaarina-rouvalla ei ollut luotettavaa, kielentaitoista miestä lähettää tälle matkalle, — Kustaa Eerikinpoika oli jesuiittikoulussa oppinut kuutta kieltä, vaan unhottanut kotikielensä, ruotsin ja suomen. Silloin turvautui hän Elinaan, jonka isän koti, Peipotin kartano, oli juuri niillä tienoin. Pikemmin kuin luulikaan, oli Elina nyt ollut tilaisuudessa tapaamaan valepukuisen prinssinsä ja pelastamaan hänet joutumasta Flemingin vangiksi.