— Mitä luulisit tapahtuneen, jos sinä et ajoissa olisi häntä tavannut? kysyi Anna.
— Hän olisi kai saanut kuolla tyrmään kuten hänen isänsäkin. Vaan minun täytyy tavata hänet vieläkin, minun täytyy antaa hänelle elämän rohkeutta, sillä sitä häneltä puuttuu, sen ovat tahallaan häneltä riistäneet.
Ja Elina kertoi vielä, kerran alkuun päästyään, serkulleen piirteitä onnettoman kuninkaanpojan elämänvaiheista, joista oli hänen äidiltään kuullut. Kaksikymmentä vuotta sitten oli pieni Kustaa määrätty katoamaan ihmisten ilmoilta, mutta helläsydämminen aatelismies, kreivi Eerik Sparre, jonka hoidossa hän silloin oli, pelasti hänet varkain ja omalla uhallaan Saksaan, jossa poika pantiin jesuiittikouluun. Varattomana jätettiin hän sinne oman onnensa nojaan ja kuninkaanpoika sai kouluaikanaan henkensä pitimeksi öisin harjata matkustajain kenkiä ja ruokkia heidän hevosiaan. Luostarissa ollessaan harjaantui hän jo myöskin alkkemiaan, tuohon aikansa suosittuun, salaperäiseen tieteeseen, ja se oli hänen suurin onnettomuutensa, koska hän oli tähdistä lukevinaan ilottoman ja maineettoman kohtalonsa ja senvuoksi menetti kaiken luottamuksensa elämäänsä ja onneensa ja lankesi synkkään alakuloisuuteen, joka jo oli muuttunut hänen luonteensa pääpiirteeksi. Mielipiteiltään hän oli ankara katoolinen, tavoiltaan puhdas, mutta häneltä puuttui yritteliäisyyttä ja uskallusta. Hänen tarkotuksensa oli ollut saada joku hengellinen virka jossakin katoolisessa maassa ja sitä varten oli hän kuusi vuotta sitten käynyt toivioretkeilijän puvussa Roomassa. Jesuiittakolleegion suurmestari Claudius Aqvaviva olisikin hänelle sellaisen viran antanut, vaan Ruotsin kuninkaan Juhanan kiellon vuoksi ei hän uskaltanut ja Ruotsin lähettilään vaatimuksesta karkotettiin Kustaa Eerikinpoika pois koko Roomasta. Kerjäläisen puvussa oli hän seuraavana vuonna saapuvilla, kun hänen serkkuaan Sigismundoa, Puolan kuninkaaksi valittuna, juhlallisesti vastaanotettiin Krakovaan. Hänen sisarensa Sigrid Vaasa, joka prinsessa Annan hovinaisena oli juhlallisuuksissa saapuvilla, tunsi hänet silloin ja toimitti hänelle Sigismundolta rahoja ja vaatteita. Sen jälkeen eli Kustaa muutamia vuosia itävallan keisarin Rudolfin vieraana, joka myös oli taipuvainen alkkemismiin. Mutta sitten valtasi hänet voittamaton halu tavata äitiään. Turhaan koetettuaan luvallisilla keinoilla päästä tämän luo oli hän nyt koettanut sitä varkain, mutta nytkin — turhaan.
Elina vaikeni. Hän oli puhunut itsensä aivan lämpimäksi, niin syvästi oli hän kiintynyt tähän »suureen salaisuuteensa». Hän huoahti kerran, vaan virkkoi sitten toivehikkaasti ja päättävästi:
— Vaan tuon synkän katseen pitää vielä kirkastua ja nuo väsyneet piirteet elpyvät, sinä saat sen nähdä, Anna!
Anna, joka oli ääneti kuunnellut serkkuaan, katsellen alas meren loivasti loiskivaan aallokkoon, nosti nyt päänsä ja virkkoi:
— Toivon luottamuksesi kestävän, toivon onnistuvasi. Se on suuri tehtävä ja kaunis ja sinulle se sopii. Mutta jos onnistutkin, en koskaan sinun unelmaasi kadehdi, enkä tahtoisi vaihtaa omaani siihen.
— Me emme toisiamme kadehdi emmekä vastusta. Vääksyssä tekemämme liitto on luja.
— Luja, luja.
Laivat olivat jo ehtineet ohi puolen matkan, Porkkalan kalliosärkät kuumottivat jo edestäpäin ja ne suuret purjeet, jotka sieltä täältä näkyivät Porkkalan selältä, olivat Flemingin komennossa olevan Suomen laivaston purjeita.