V.
»Tyttö on minun.»
Suurin osa Suomen aatelistoa vietti syksyn ja talven 1593-94 Ruotsissa, jonne kuningas Sigismund, Flemingin laivastollaan saattamana, vihdoinkin syyskuussa oli saapunut vastaanottamaan perintövaltakuntansa kruunua. Olipa Klaus Fleming erityisesti kehottanutkin Suomen aatelisia perheineen saapumaan »juhlapukimissa ja muuten juhlavarusteissa» näihin moninkertaisiin juhlallisuuksiin, — samoihin aikoihin olivat näet Upsalassa, vanhassa kuningaskaupungissa, vietettävät Juhana-vainajan viralliset hautajaiset ja Sigismundon kruunajaiset. Ja omastakin halustaan pyrkivät toki monet tähän aikaan olemaan läsnä niissä tapauksissa, joiden kautta niin tärkeitä maata, sen hallintoa ja uskontoa koskevia asioita oli ratkaistava; olihan sitäpaitse hyvä pysyä nuoren hallitsijan muistossa, aina joku virka, läänitys tai muu lahja saattoi juhlan yhteydessä tipahtaa hallitsijan armosta saapuvilla olevalle.
Moni oli ehkä odottanut myöskin iloista hovielämää ja rattoisaa seurustelua nuoren hallitsijaparin ympärillä, vaan siinä oli kumminkin kerrassaan petytty. Raskas mieliala oli koko syksyn vallinnut Tukholmassa, epäluuloja, epävarmuutta ja levottomuutta oli kestänyt lakkaamatta ja valtiolliset ja uskonnolliset puolueet olivat käyneet arveluttavan kireiksi ja vihasiksi. Valtiolliset ja uskonnolliset puoluekysymykset, kuninkaan ja herttuan puolueet, katooliset ja protestanttiset puolueet, riehuivat aateliston keskuudessa ja olivat jo kiihottavina tunkeutuneet porvaristoon, sotaväkeen ja talonpoikiinkin ja kun näitä arvostelukyvyttömiä ihmisiä eri tahoilta koetettiin imarrella ja houkutella, törmäsivät erisuuntaiset joukot usein vastakkain; tapahtui tappeluita, katukahakoita ja öisiä rauhattomuuksia. Olipa vaarallista johtavain miesten ja heidän perheiden liikkua Tukholman kaduillakin, sillä kansan suosio ja epäsuosio vaihteli tiheämmin kuin tuuli suuntaansa.
Tämä yleinen epävarmuus virisi ylhäältä päin ja kehittyi alaspäin. Hallitsija oli päätöksissään häilyvä ja muutteleva eikä voitu luottaa mihinkään hänen lupauksiinsa. Samoin eivät alamaiset luottaneet toisiinsakaan, kukaan ei uskonut toistaan, tuskin parasta ystäväänsä; ei milloinkaan tietty missä oltiin ja minnepäin olot olivat kehittymässä, — mieliala oli sietämättömän painostava. Muutamat Suomen herrat olivat siitä syystä jo syksyllä avoveden aikaan lähteneet pois koko juhlapaikoilta taikka lähettäneet ainakin perheensä kaukaisten kotien turvaan.
Yleinen kiukku oli kääntynyt kuninkaan lähimpiä neuvonantajia kohtaan, joita syytettiin näistä alituisista vehkeilyistä ja juonista, ja Klaus Fleming, joka tiettävästi oli vaikuttavin mies kuninkaan yksityisissä neuvotteluissa, oli vihamiestensä värittelyjen avulla varsinkin joutunut yleisen mielipiteen vesikiveksi. Hänen sanottiin kannattavan, jopa kiihottavan, kuninkaan paavilaisia pyrintöjä ja yleensä, maan eduista välittämättä, tahtovan ajaa yksityisiä harrastuksiaan ja etujaan; ja varsinkin sen jälkeen kuin Kaarlo-herttua, johon kansa luotti, oli joulun alla vehkeisiin kyllästyneenä vetäytynyt pääkaupungista herttuakuntaansa, oli mieliala Klaus-herraa vastaan vihanen. Kun marski sotavoimalla esiintyi hillitsemässä katukahakoita, kun hän toimitteli kuninkaallisia julistuksia kansalle taikka muissa virkatoimissa liikkui, huudettiin hänelle haukkumasanoja vasten silmiä. Hän oli tosiaankin näihin aikoihin vihatuin mies valtakunnassa ja hän tiesi sen itse.
Mutta tuo tieto ei olisi paljokaan lamauttanut rautasen marskin mieltä, ellei olisi ollut olemassa vielä toinen seikka, mikä teki hänen asemansa hänelle itselleen sietämättömäksi. Se hänet pani raivostumaan ja synkeästi itsekseen kiroilemaan eräänäkin pakkaspäivänä uudellavuodella 1594, astuessaan alas Tukholman linnasta ja ajaessaan huovijoukon saattamana asuntoonsa saarikaupungin etelärannalle.
— Niin, tietääpä sen mitä siitä voisi syntyä, jutteli hän puoliääneen, — kun mies on akka ja nahjus akaksikin. Ei jaksa pitää yhtä päätöstä kahta päivää, vaan peruuttaa ja peruuttaa ja taas peruuttaa. Ja tästä kaikesta huutaa kansa minua valtakunnan petturiksi. Sama se! Vaan kun minut vielä pakotetaan liehakoimaan ja pyytämään anteeksi, niin — hyi hitto!
Marski siirrähteli suuttuneena reessään.
— Mutta mitäs tuo taas on, huusi hän äkkiä kovemmalla äänellä ajajalleen, kun reki ehti torin laitaan ja siellä väkitungos näytti sulkevan tien. Sieltä kuului huutoja ja tappelua, kadun viereiset portit ja myymälät suljettiin kiireesti, akkoja juoksi hiukset hajallaan marskin rekeä vastaan huutaen »verta» ja »murhaa»! Klaus pysäytti hevosensa.