Horn ei välittänyt ollenkaan pilkallisesta piirteestä herttuan äänessä, vaan vastasi vakavasti:
— Sen teen syystä, että me ehkä yleensä olemme yksipuolisesti asioita arvostelleet, häntä liiaksi ja muita liian vähän.
— Hm, tarkotat kai, että on tärkeätä aina olla selvillä siitä, missä mikin vastus on ja minkäarvoinen se en, — sillä voi olla puolensa. Pitäisit siis epäviisaana, jos lähettäisimme Klaus-herran Suomeen?
— Epäilemättä, — Suomesta hän juuri olisi poissa pidettävä.
Kaarlo-herttua pyörähti päin. Hän näytti ymmärtävän neuvonantajansa ajatuksenjuoksun.
— Niinkö luulet? Niin, niin, sinne sen miehen silmät tähtäävät. Taitaa olla sittenkin parasta leikkiä sovintoa vastaseksi Klaus Flemingin kanssa ja pitää silmällä kuningasta. — Herttua istahti nojatuoliinsa, lepäsi hetken mietteissään ja nosti sitten yhtäkkiä päänsä ylös virkkoen Hornille: — Vaan asiasta toiseen: Sinun poikasihan kuuluu kosivan Klaus Flemingin veljentytärtä?
Horn hyrähti nauramaan tämän oudon, odottamattoman kysymyksen kuullessaan.
— Teidän armonne tietää minun poikanaskalini lemmenunelmista, jopa enemmän kuin hän itse uskaltaa uneksiakaan. Hän on vasta kahdenkymmenenvuotias ja vielä vuosikseenkin nuori.
— Mutta on kumminkin olemassa joitakin lemmenvehkeitä Hornein ja
Flemingein välillä? kysyi herttua vielä tiukemmin.
Horn ei voinut pidättää uutta hymyilyä, tuntui niin hullulta, kun herttua aivan tosissaan näytti kiinnittäneen huomion moiseen lapsellisuuteen. Sen verran mitä hän itse asiasta oli poikansa puheista ymmärtänyt, oli koko juttu lapsellista haaveilua, — hänen vanhin poikansa tuumi ja haaveksi kaikenmoisia asioita.