— Klaus Fleming oli siellä illalla useita tunteja yksityisessä neuvottelussa.
— Sepä ei ole mikään hyvä enne, — mitähän juonia siellä taas punotaan! Se mies täytyy meidän lähettää siksi kauas, että hänen kavala äänensä ei pääse kuuluville, muuten ei työmme koskaan jää pysyväksi.
Kaarlo Horn seisoi hetkisen ääneti tarkastellen kiukustunutta herttuaa miettivin katsein. Herttua tunsi tuon katseen ja tiesi, että »omatunto» ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Hän jatkoi:
— No, mikä sinua siinä epäilyttää? Sinulla on hieno järki, mutta rohkeutta puuttuu.
— Teidän armonne, vastasi Horn, minun arveluni Flemingistä eroaa tosiaankin jonkunverran teidän käsityksestänne hänestä. Vehkeilyssä tai viekkaudessa sitä miestä ei liene vaikea voittaa eikä ole kavaluus hänen vankimpia puoliaan. Hän on siinä suhteessa suomalainen hänkin…
Niin vihamielisellä kannalla kuin Hornit ja Flemingit olivatkin toisiaan vastaan, tunnusti Kaarlo Horn aina vastustajansa ansiot. Erittäinkin näissä Ruotsin viimeaikaisissa tapauksissa oli marski osottanut taipumusta rakentamaan rauhaa, — olihan Hornilla tallessa se kirje, jonka hän Strömsholmasta oli Klaulta saanut ja joka, joskaan se ei ollut voinut johtaa mihinkään tuloksiin, kumminkin oli ollut hyvän tahdon selvä merkki.
— Hm. Mitä tarkotat? kysyi herttua.
— Ettei meidän ole tarvis Klaus Flemingiä peljätä niinpaljo koukuttelijana, kuin itsepäisenä jurottajana ja tarmokkaana isäntänsä palvelijana. Hänellä on omat tuumansa, mutta katooliset vehkeet ovat hänelle sivuseikkana ja senvuoksi minusta on hyvä merkki, että juuri hän eilen oli kutsuttu linnaan.
Herttua seisoi Horniin selin ja katseli miettiväisnä ulos ikkunasta.
Joku epäilys näytti häntä rasittavan ja hän virkkoi melkein ilkkuen:
— Sinä puhut tänään niin kauniisti Klaus Flemingistä.