— Luultavasti, poika kuuluu jo kerran yrittäneen kosioretkellekin.
— Yhy! — Herttua vihelteli hetkisen, katsoen ulos talviseen luontoon. Hän oli käynyt tavallista miettivämmäksi, näytti punnitsevan päässään jotakin mietettä, jota hän ei tahtonut suosikilleenkaan ilmaista. Kotvasen kuluttua virkkoi hän sitten tälle äskeiseen, leikilliseen, välinpitämättömään tapaansa: — Entä sinä, miten olet sinä aikonut pitää puolesi tuossa epätasaisessa kilpailussa?
— Olen aikonut odottaa vastaseksi ja antaa asian kypsyä. Ebba-rouvaa koetan kerran vielä kauniisti puhutella, ja jos hän on yhtä äkänen kuin miehensä, — sitten viimeinen keino.
— Ja mikä se on?
— Hm, en tiedä itsekään, mutta tyttö on puolellani.
Herttua nauroi.
— Sinä vanha veitikka! Vaan koeta sinä keinosi kaikki, kyllä minä puhemieheksesi rupean ja Flemingin neiden sulle hankin, ole siitä varma. — Vaan nytpä on jo aika ryhtyä vakavampiinkin tuumiin. Kutsu sisään Horn.
Hieronymus lähti ja ilmeinen mielihyvä säteili hänen kasvoiltaan, kun hän etuhuoneeseen astui. Hän oli toivonut ja valmistellut tällaista käännettä, herttua hänen täytyi saada avukseen, sen hän oli jo aikoja päättänyt, mutta nyt tämä itse tuli pyytämättä häntä vastaan, olipa vielä kiitollinen kun sai auttaa. Ähäs, Fleming, vielä me toisemme tavataan, vielä tulen sulta tyttöä kysymään ja sappeasi koettamaan… Hän napsautti ilosta sormiaan, niin että Kaarlo Horn, joka etuhuoneessa odotti, sitä aivan ihmeissään katseli, käydessään nuoren kamaripalvelijan ohi herttuan huoneeseen.
Tavallisuuden mukaan meni näet Horn ensimmäiseksi ja yksin yksityiseen aamuneuvotteluun herttuan luo, kun tämä vielä makuuhuoneessaan viipyi. Horn oli ikäänkuin herttuan omatunto ja valpas, puolueeton arvostelu, herttua kuulusteli melkein aina, ennenkuin teki vähänkään tärkeämmän päätöksen, tämän sivistyneen, kokeneen, selväjärkisen ja ehdottomasti oikeamielisen miehen mieltä ja kysyi hänen neuvoaan tuumistaan ja suunnitelmistaan. Kaarlo Horn oli näihin aikoihin tuskin 50:nen ikäinen mies, mutta paljon vanhemman näköinen; monet elämän kokemukset ja kärsimykset olivat hänestä aikusin harmajan tehneet. Kasvojenpiirteet olivat hienot ja kauniit ja jonkinlaista leppeää hellyyttä osotti koko hänen olentonsa. Lahjomattoman oikeudentuntonsa vuoksi pitivät häntä kaikki, yksin pahimmat vastustajansakin, suuressa kunniassa. Hän oli se mies, joka kerran Juhana-kuninkaan aikana syytettynä valtionkavalluksesta, — kun oli venäläisille menettänyt muutamia Inkerinmaan linnoja, — mieluummin tahtoi kuolla, kuin sietää tuollaista syytöstä; siksi hän jo oli mestauslavalla seisonutkin. Herttuan puoluelaisista oli hänellä kansan joukossa enin luottamusta ja hän ansaitsikin täydellisesti »rehellisen suomalaisen» nimen.
— No, Horn, asiat käyvät hyvin, me voimme turvallisesti käydä kruunausjuhlaan tänään. Onko linnasta kuulunut mitään?