— Yhyy, marski, niinkö minun edustajaani kohtelet, pannaanpa muistiin sekin. Vaan elähän hätäile sinä, mulle johtuu jotakin mieleeni. Marski on kopea nimestään ja sinä olet vailla aateliskilpeä ja minun palvelijani, — kyllä ymmärrän… Herttua vaikeni tuokioksi, näytti miettivän, napsautti sitten sormiaan ja virkkoi: — Minä hankin sinulle tuon tytön marskin kiukusta huolimattakin ja juuri häntä kiukuttaakseni, hankinpa kautta kunniani. Schenck oli huono puhemies, minä olen oleva kaunopuheliaampi.
Nuori kirjuri nousi syvästi kiitollisena paikaltaan ja näytti olevan aivan typertynyt siitä suunnattomasta suosiosta. Ja ujostellen hän sammalsi:
— Mutta minulla ei ole huomenlahjoja…
— Niitä sulla ei pidä ollakaan, — jos tarvitaan, kyllä niitäkin saadaan. Mutta marskin holhokki minun palvelijani vaimoksi, — se on mainio tuuma, siitä näkyy arvon erotus. Onko tyttö sulle ehdottomasti uskollinen?
— Siitä olen varma. Häntä tahdotaan kyllä naittaa toiselle, nuorelle
Henrik Kaarlonpojalle Kankaisista…
Tässä herttua yhtäkkiä heristi korviaan ja hypähti pystöön kysymään:
— Mitä? Kankaisten Horneille, Kaarlo Henrikinpojan pojalle? Avioliitto
Flemingein ja Hornein välillä, onko sellainen tekeillä?
— Se kuuluu olevan marskin puolison lempiajatus, kenties marskinkin.
Herttua tähysti tiukasti lähettilästään.
— Vai niin, — minä rupean ymmärtämään. Hän koettaa liittää kaikki suomalaiset yhteen vyyhteen, voittaa Hornitkin puolelleen. Ja sitten hän aikoo hankkia vankat valtakirjat ja hallita Suomessa kuin ruhtinas uskollisten alamaistensa joukossa, — rohkeat tuumat tosiaankin. Vaan niitä tahdomme vähän lähempää tarkastella… Tietääkö Kaarlo Horn tuosta naimishommasta?