Nuorukainen loi kysyvän katseen isäänsä, hämmästyen tätä omituista kysymystä. Sitäkö varten oli hän kutsuttu tänne? Mitä hänestä siis tahdottiin? — Hän ei saanut sanaakaan herttualle vastatuksi, ennenkuin isänsä vielä rohkasi häntä, hiukan leikkisästi virkkoen:
— Kerro vain avomielisesti, mitä suuria tuumia sulla on tekeillä, herttuaa huvittavat sinun naimisaikeesi. — Kaarlo Horn oli varma, että hänen poikansa väittäisi leikiksi koko lemmenunelmansa ja kummastui sen vuoksi suuresti, kun nuori Henrik nyt rohkeasti nosti päänsä pystöön ja virkkoi:
— Toivoni olisi todellakin saada omakseni tämä nuori neitonen ja, jos isäni antaa luvan, olen koettava onneani.
Herttua katseli voitonvarmana Kaarlo Hornin hämmästystä.
— Kuten näet, poikasi aikoo mennä naimisiin, ja juuri neiti Flemingin kanssa, lausui hän Hornille. — Ja minkälaiset sulla on toiveet? kysyi hän taas nuorukaiselta.
— Niin, minä tiedän, että toiveeni eivät ole suuret, vastasi Henrik hiukan surumielisesti.
Herttua hymähti ystävällisesti:
— Vai tiedät sen, tuli ja vesi ei sula helposti yhteen. No hyvä. Haaveksi sinä vain ja koeta onneasi, vaan jos se pettää, hae lohdutusta kirjoistasi. Jos miekkamies olisit, tarjoisimme sulle paikan vartioväessämme, vaan nyt odotamme siksi, kunnes sinusta kasvaa apumies ajattelemisessa, kuten isästäsi. Hyvästi nuori mies.
Nuorukainen poistui vielä hämmästyksensä vallassa, ja hänen mentyään virkkoi herttua Kaarlo Hornille, ikäänkuin leikkipuheen jälkeen kääntyen tosiasioihin.
— Ja nyt, Horn, luokaamme vielä silmäys tämän päivän tapahtumiin, niin ettei meitä millään odottamattomuudella hämmästytetä. Meidän on pidettävä huoli, että kaikki tekevät velvollisuutensa, — rakas veljenpoikamme etupäässä.